Tämä on apu sivu siskooksanen/Ploggis-sivustoille, jotka tämän tästä hävitetään.
Kysely
Koska sivustoilleni on tunkeuduttu, vanhat sivustot hävitetään ja aloitetaan alusta. Myös sähköpostini on pois käytöstä, kunnes saan uuden, suojatun yhteyden.
Kysymyksillä etsitään kanssakulkijoitten näkemyksiä hortonomi Sisko Oksasen elämään.
Asuin- ja työpaikkojen kuntia ovat olleet: Laukaa, Jyväskylä, Otava, Kempele, Lepaa, Haiffa, Oulu, Tikkurila, Kerava, Kaarina ja Hämeenlinna sekä Enonkoski.
Kysely rakentuu kokemusten tärkeyden tai mielenkiintoisuuden mukaan.
Oulun Topi –70 luvun lopulla?
Perjantai-illan ”ravintola-reissu” alkoi Kempeleen puutarhakoululta. PV ja TH pyysivät mukaansa ja tarkoitus oli, että tulisin heidän kanssaan poiskin. Olimme arkivaatteissa, ilman tarkoitusta iskeä iltaseuraa. Jostain syytä mielikuvissani on vieläkin näkemys, että pyyntöä edelsi erikoinen keskustelu, jonka sisältönä olivat kysymykset perheeni varallisuudesta sekä kuvauksista oululaisesta sutenööritoiminnasta. En silloin liittänyt tuota keskustelua OulunTopi-iltaan, mutta nykyisin taidan ajatella niin.
Emme menneet tavalliseen ravintolaan. Minulle selitettiin, että koska ravintola oli ihan täysi, jouduimme istumaan varapöydän ääreen käytävälle. Oletan nykyisin, että tapahtumapaikkana oli Oulun teatterin alakerran käytävä, jolle oli asetettu ”baaripöytä”. ”Ravintolasali” oli käytävään nähden vasemmalla puolella. Sinne johti pari kolme porrasta, jolloin ”sali” peittyi seinien taakse, enkä nähnyt sali-tilaan. Salista kuului tanssimusiikkia ja vaimeaa hälinää, mutta ihmisiä saliin tai sieltä pois ei liikkunut. Vain tarjoilija kävi hakemassa tilauksemme ja toi juomat pöytään.
Siinä me sitten istua törötimme, kuin maalaistytöt ravintola Ritzissä – TEATTERIN KÄYTÄVÄLLÄ!
Käsitättekö? Juttuhan oli ihan hulvattoman hauska. Miksi se on näin kauan minulta pimitetty? Muistan, kuinka maistelimme juomiamme suu sievästi supussa ja polttelimme tupakat kuin kolme Hollywoodin kohtalotarta. Keskustelu oli hyvin nihkeää ja mietin, että mukavampaa olisi istua koulun pulpetissakin. Kukaan ei hakenut tanssimaan edes PVa, joka sai miehen kuin miehen jalat tutisemaan. ”Salin” ääni-efektit tuntuivat jotenkin hailakoilta, toistuvilta. Jokin niissä mätti ja mieleni teki mennä kurkistamaan ”saliin”. PV pysäytti aikeeni nälväisyllä, joka typisti minut tuolini jatkoksi pitkäksi aikaa. Olin niin häpeissäni, että yritin lentää ajatuksissani ”saliin” musiikin sekaan, etten olisi nähnyt naisia. Ja sitten epäilys alkoi taas kaihertaa mieltä. Jokin oli vinossa, mutten saanut selvää, mistä oli kyse.
Pian naiset päättivätkin lähteä pois. He tuntuivat olevan niin kiukkuisia, etten uskaltanut ohimennenkään kurkistaa ”saliin”, vaikka köpöttelin perän pitäjänä. Koska narikka oli ihan vierellä, naiset ehtivät ottamaan takkinsa edelläni. Yhtäkkiä käsipuoleeni kävi nuori mies, joka sanoi: ”Minä otan tämän.”
Olin kauhuissani. Pyristelin irti, jolloin mies hämmentyi sanoen: ”No, mutta mites nyt” tai jotain tuonne päin. Tilanne pysähtyi. Täpötäyden narikkarivistön keskellä seisoi kolme nuorta miestä. Käsipuoleeni käyneessä miehessä – ristin hänet myöhemmin Topiksi – oli jotain tuttua ja kilttiä. Hän näytti sellaiselta äitinpikkumussukka –tyypiltä. Naapurin pojalta, joka katseli alahuuli väpättäen, loukkaantuneen hämillisenä kun torjuin hänet.
Ihan totta. Ei hän miltään gigololta tai seksihurjastelijalta vaikuttanut. Kun PV mutisi vierelläni: ”Mene vaan”, oletin välittömästi Pn tuntevan hänet. Naisten ilkeän käytöksen ärsyttämänä jäin ja ehkä itseäni pettäen selittelin mielessäni pojan olevan niin ujo, ettei hän uskaltautunut tanssimaan. Halusi tutustua sillai käsi kynkkää kävellen. Juu, nou? Miten sen sanoisikaan.
Joka tapauksessa Topi selitti ulkona iloisen luottavaisena, paniikinomaisesti selittäen olevansa palloilija, joka on pelimatkalla Oulussa. Kun yritin kysellä tarkemmin mikä hän on miehiään, pojan käytös muuttui. Hän huitaisi minut hiljaiseksi. Isku tuntui samalta kuin PVn pöydässä antama tuomio kurkistella "saliin". Tunsin sisimmässäni lysähdyksen ja jotakin meni kiinni. Mutta Topi itse jatkoi kulkuaan kuin terhakka pikku sotilas. Itsetietoisena ja varmana päämäärästään. Ensimmäinen epäilys hiipi mieleni pohjalle.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa torille, jossa Topi osti sämpylät ja tilasi taksin. Topin käytös oli riehakasta, mutta ei edelleenkään puheliasta eikä hän osoittanut todellista mielenkiintoa minua kohtaan. Toinen epäilys hiipi mieleeni, mutta yritin vielä uskotella, etteihän tässä hätää.
Kolmas epäilys tyrmäsi mieleni ihan hiljaiseksi kun huomasin takanamme nuorukaisen narikalta. Hän katsoi minua suoraan kasvoihin tyhjennetty ilme köyhyydestä kärsivillä kasvoillaan. Tuntui kuin kaikki liike olisi pysähtynyt ympärillämme. Hetken kuluttua narikkakaverin silmissä välähti oivallus. Hän laski katseensa maahan ja samassa Topi sanoi jotakin, jolloin käännyin katsomaan häntä. Silmäkulmastani näin narikkakaverin loikkivan poispäin.
Taksi hurahti vierellemme. Topi pysäytti sen ja nousimme autoon. Olin ihan varma, että olin joutunut PVn mainitsemien sutenöörien käsiin. Sydänpohjalleni syttyi kiukku ja häpeä. Silloin rupean aina juonimaan. En herkästi huuda, enkä lyö, mutta jokin pikku ratas aivoissani alkaa luoda ulospääsysuunnitelmaa. Ehkä olen vähän hidasjärkinen ja tarvitsen pikku tovin, ennen kuin osaan toimia.
Taksikuskin kysyessä matkan päämäärää, kiiruhdin sanomaan koulun asuntolan osoitteen. Jollain lailla se tuntui kotikenttäedulta. Perille päästyäni kysyin Topilta kumpi maksaa. Topi lupasi maksaa, alkaen kaivaa taskujaan.
Avasin nopeasti oven sanoen: ”Kiitos kyydistä” ja juoksin asuntolaan, lukitsin oven takanani, enkä puhunut koko asiasta kenellekään. Olin häpeästä puolikuollut. PV ja TH veivät minut seuraavana päivänä päiväkävelylle ja pyysivät mukaansa sanomaankin, mutta minä pysyin vaiti. Naisten käytös ihmetytti ja loukkasi. En pysty enää muistamaan varmasti, mutta luultavasti suurin syy vaikenemiseeni oli häpeä. Oletin, etteivät naiset koskaan saisi tietää, mitä tapahtui edellisenä iltana, sillä sutenööri tuskin itse uskaltaisi tulla kertomaan tulleensa torjutuksi.
Nyt jälkeen päin ajatellen naisten käytös kieli siitä, että he tiesivät, mitä oli tapahtunut. Ja että se, mitä tapahtui oli jotakin, mikä huvitti ja hämmensi heitä kovin ja että käytökseni laukaisi tapahtumasarjan, jossa PVlla ja THlla oli aika ajoin hyvinkin keskeinen sija.
OulunTopi -päättelyä 14.2.2011
- “ravintola-ilta” vietettiin Oulun teatterin alakerran käytävällä, ei julkisessa ravintolassa, eikä teatterin ravintolassa. Teatterissa oli meneillään näytös, jonka takia narikka oli täynnä vaatteita. OulunTopilla oli vain yksi kaveri mukanaan, sillä kolmas nuorimies oli narikkavahti.
- paikan valinta kielii siitä, että tapahtuman takana oli teatteri-väkeä. Mahdollisesti Laukaasta (lapsuusajan tuttavani kautta) ja Jyväskylästä (torjumani päällekarkaaja teatterinjohtaja) tai torilla olleen Kaverin kautta - - - siis näinkö: Torilla ollut Kaveri -kavereineen oli järjestänyt OuluTopille, jolla oli ystävinä toimittajia, huoraillan minun kanssani puutarhatuttavieni välityksellä? Koska en kuulunut mihinkään huoraliittoon, takana on pitänyt olla yritys saada johdateltua minua niihin tai luotettiin siihen, että olisin niin hölmö, etten koskaan saisi selville asian oikea tilaa.
- viettely -hanketta ei viety julkiseen ravintolaan, koska:
a) OulunTopi oli alaikäinen
b) tai hän oli naimisissa oleva vanhempi mies, mahdollisesti luterilianen pappi tai toimittaja
c) tai hän oli kuuluisuuden alku, josta tuli kuuluisa. Tämän takia hurjista yrityksistäni huolimatta en ole saanut juttua auki. Mahdollisesti OulunTopin tuttavapiiriin kuuluu korkea-arvisia poliiseja, jonka takia poliisi selittää asian olevan liian vanha tutkittavaksi. Vaikka pystyn osoittamaan sen olevan yhä auki ja aktiivinen, poliisi ei halua tutkia juttua. Ei vaikka siihen liittyy HAn tapainen, todella vaarallinen ihminen. Tämän minulle vakuutti psykiatrian ammattilainen.
d) OulunTopilta oli etukäteen sovittu varastettavaksi rahapussi/rahaa/asiakirja ja OulunTopi ei ollut varkaudesta tietoinen tai sitten oli.
e) OulunTopilta ei varastettu mitään, vaan juttu oli pelkkä sutiporukan järjestämä siirtymäriitti alaikäiselle nuorelle pojalle tai huoratarjonta vanhemmalle miehelle, joka ei halunnut syrjähyppyjänsä julkisuuteen, esimerkiksi luterilainen pappi tai korkea-arvoinen upseeri tai toimittaja (Rauhan toimittaja-mies tai tämän ystävä tai Leenan toimittajamiehen ystävä tai jyväskyläläisen HMn ystävä... näitähän riittää)--- vaikka OulunTopilta ei varastettu mitään, myöhemmin juttu kerrottiin niin, jotta olisi saatu syy herjalynkan järjestämiseen salakuunteluineen ja rikoksiin vedättämiseniin päivineen. Näin julma ylireagointi voisi nousta siitä, että Teatteri-Topi -draaman takia Rauhan toimittajamies halvaantui ja mahdollisesti muitakin onnettomuuksia sattui.)
f) jollen olisi paennut, OulunTopi olisi vienyt minut hotelliin tms:een lymypaikkaan, jossa oli suunniteltu tapahtuvaksi jokin rikos OulunTopin tietäen. Tätä ei tue pojan oma käytös illan aikana. Hän vaikutti vilpittömän innokkaalta, ei lymyilevältä, eikä vastustellut, kun pyysin taksia ajamaan koulun asuntolaan.
Vaihtoehtojen tarkastelua
Tarkastelen vain kohtaa d), sillä jutun laajuuden huomioon ottaen, muu ei oikein käy järkeen eli OulunTopilta varastettiin rahapussi, eikä hän ollut siitä itse tietoinen. Perustelut:
1. OulunTopi oli vilpittömän lapsellinen ja riehakas. Ei lymyillyt, kieroillut tai tuijotellut epäilevästi.
2. Käytös narikalla, jossa hän oli silminnähden hämmentynyt reagoinnistani. Hänkö luuli valinneensa sokkotreffi-kaverin? Mukana olivat koulun opettaja ja puutarhuri, joten mitään huoraa hän ei oletettavasti edes ollut hakemassa.
Miksi asiaa ei viety heti poliisille?
0) sitä ei tarvinnut viedä poliisille, koska koko juttu oli alunperinkin suunniteltu sellaiseksi, mikä se nyt on! Mutkia siihen tosin on tullut sen takia, etten ollutkaan omaisteni antamien määritelmien mukainen, mutta asia on palvellut rikollista pyrkimystä, jonka tavoitteita voi muuttaa sen mukaan, millaisia ihmisiä siihen pystyy manipuloimaan mukaan.
1) “Ravintola-ilta” olisi paljastunut teatteri-pelleilyksi. OTopi olisi paljastunut. Teatteri-väen juonittelu olisi paljastunut ja minuun kohdistunut, jo aiemmin alkanut manipulointi/herjailu olisi paljastunut. Syytä en keksi, ellei kyseessä sittenkin ollut manipulointi, joka alkoi jo Palokan emäntäkoulusta tai keskikoulu-aikaisista koulutovereistani, jotka kuuluvat ravihuijariliittoon.
2) Teatteri-väen jokin muukin rikos olisi paljastunut. Mahdollisesti yhteydet sutikauppaan ja ravihuijareihin? Oliko mukana armeijan upseeri, joka kuului HMn tuttavapiiriin? Upseeri, jonka elämäntapa on pysynyt samana läpi elämän? Upseerin, joka kohosi virkauraltaan korkealle? Upseeri, jolla on yhteyksiä ruotsalaisiin? (Tähän tutkintalinkkini on hutera. Se pohjautuu äidin tekemiin villasukkiin, jotka tilattiin suurella kohulla Ruotsiin. Lisäksi yhteen aikaan oli kovaa polemiikkia “ruotsalaisvihastani”, jota kuitenkaan en itse tuntenut. Sitä luultavasti yritettiin rakentaa Urban-kurssini avulla, jossa häväistys oli huipussaan. Kurssin, jolle osallistui aiemmin pohtimani EvaP. sekä nuori mies, joka kyyläsi talomme seinustalla Hämeenlinnassa MarkkuTopin hakiessa autoaan tallista jne.. Siis kovin hataria oletuksia, mutta yhdessä ne toimivat ihan hyvin mielikuvissani.)
3) Sukuuni kuuluvan osuus olisi paljastunut perheelleni
4) Mahdollinen varkaus esitettiin omaisilleni minun tekemänä, jolloin heidät saatiin maksamaan varastetut rahat tai arvopaperi. Mistä syystä perheeni ei kertonut asiaa minulle? Olisiko heidän yhteytensä paljastuminen ollut suuri häpeä tai paljastanut jonkun muun rikoksen? Joutuivatko he myöhemmin kiristyksen alle vai johtuuko ehdoton kieltäminen häpeästä?
5) Lompsa-voro oli täysin ulkopuolinen ja herjalynkkaan liittyi myöhemmin jokin rikollisjengi, joka vedättää nykyisin juttua suuntaan, jota en pysty päättelemään.
Tai sitten oli näin:
6) OTopilta ei varastettu mitään arvokasta, joten juttu päätettiin P-porukan taholta tutkia/kostaa omin voimin, sillä joukkoon kuului upseeri- ja toimittajaporukkaa sekä heidän monipuolista henkilökuntaansa, mm. lääkäri. Mahdollisesti toimittaja oli kotoisin Kempeleestä.
Kostotoimet Oulussa:
Häpäisy Pn kukkakaupassa
Joulun alla PV/HT-tiimi järjesti minulle puolipäivä toimen kukkakaupan kiireapulaisena. Istuttelin jouluasetelmia takahuonessa kun myymälään kuului tuleen asiakas. Rouva Kukka ja Rouva Myyjä olivat menneet jonnekin, joten kiiruhdin ottamaan asiakkaan vastaan. Hyvä kun sain asiakkaan toivotettua tervetulleeksi, sivultani syöksyivät Rouva Kukka ja Rouva Myyjä perässään huutaen: ”Tässä kaupassa ei oteta asiakasta vastaan multaiset kumikäsineet kädessä. Mene takaisin työhösi!” Katselin hämmästyneenä Rouvan kääntymistä asiakkaan puoleen makeillen ja mairitellen: ”Anteeksi, anteeksi. En ymmärrä, miten ne meille lähettivät tuommoisen tommelin avuksi. Miten voin palvella teitä, rouva?” Ja kiitokseksi Rouva Asiakas nauroi makeasti. Rouva Myyjä katseli tilannetta silmät sisäänpäin kääntyneenä, kireä hymy huulillaan. Minä peräännyin hämilläni ja häpeissäni takahuoneeseen. - - - siis todellakin! Rouvahan sanoi "meille lähettivät", koululta siis. Eli Rouva Kukka oli pyytänyt puutarhakoululta minut lähetettäväksi, sillä tietojeni mukaan ketään muuta ei pyydetty. Ei edes niitä, jotka olivat olleet kukkakaupassa töissä ja olivat PVn tietojen mukaan taitavia sitojia!!!!
Seuraavana päivänä kauppaan tuli nuori nainen, joka esittäytyi olevansa paikallisradion toimittaja. Hän halusi tehdä minusta suorana lähetyksenä lähetettävän haastattelun. Aiheena oli ”Kiireapulaisena kukkakaupassa.” Arvelin selviäväni haastattelusta, koska vierelläni seisoi alan ammattilaisia, jolta voisin tiukan paikan tullen kysyä apua vastauksiini. Rouva Toimittajan levitellessä mikrofonejansa pöydälle Rouva Kukka parahti kovalla äänellä: ”Miten ne tuommosen tommelin valitsivat!” ja Rouva Toimittaja nauroi makeasti.
Rouva Toimittajan kysymykset olivat hyvin vaikeita, sillä kaikki pyrkivät paljastamaan, millainen työilmapiiri kaupassa oli ja mitä ajattelin työpaikasta. Koska en vielä silloin ollut valmis häpäisemään ketään julkisesti ja koska ajattelin Rouva Kukan olevan stressistä puolisairas, päätin vastata niin ympäripyöreästi kuin ikinä pystyin.
Palattuani koululle iltapäivällä, kurssitoverini huusivat yhteen ääneen: ”Haastattelu meni ihan hyvin.” Hämmennyin, sillä en tiennyt heidän osanneen kuunnella haastattelua. PV:n mielestä minusta olisi tullut hyvä poliitikko, koska vastaukseni saattoi ymmärtää ihan miten halusi. En osannut kysellä silloin mitään, mutta nyt kyselen. Mm.:
- - - onko mahdollista, että koko haastattelua ei julkistettu missään muodossa? Että haastattelu oli pelkkä bluffi, tarkoituksena häpäistä. Kostoisku torjuttuani OulunTopi -vedätyksen. Mikä osuus siinä tapauksessa oli perhe-P:llä?
- - - uskaltaako kukaan kurssitovereistani koskaan kommentoida tapausta rehellisesti vai onko juttu sitä tasoa, että heidän on parempi olla hiljaa? Myös kämppistini Leenan?
- - - mikäli haastattelu todella päästettiin eetteriin, oliko tarkoitus osoittaa hölmöyteni? Häpäisemällä työnantajani julkisesti, olisin voinut saada kunnianloukkaussyytteen? Olisiko Rouva Kukka jonkun mielestä todella ansainnut julkisen häpäisyn?
Käden veneluun murtuminen:
En muista syytä, miksi PV ja Hiltu halusivat mukaansa laskiaismäkeen. Sinne sitä kuitenkin mentiin ja heti eka laskun jälkeen tunsin peukaloni vioittuneen laitettuani käteni takamusteni alle pehmittämään tömähdystä. En puhunut asiasta mitään, mutta olin kai vähän hömistyneen näköinen, sillä PV oli jäänyt tuijottamaan minua. Totesikin jotakin, naurahti ja läksimme lähes saman tien pois.
Sinä iltana PV ja Hiltu tavoistaan poiketen jäivät asuntolamme olohuoneeseen iltaa istumaan. Uutisten aikaan kipu peukalossani oli äytynyt kestämättömäksi. PV kysyi vaisusti hymyillen sattuiko siihen. Selitin tilanteen ja saman tien lähdettiinkin PVn vaalean vihreällä Saabilla (olisko Saabisti-klubi takana?) Ouluun lääkäriin. Odotushuoneessa olin pyörtyä kivusta, mutta kestin muistellen kuvauksia kidutusten uhreista. Laitoin rimani aika ylös, vai? Vaiko juuri sille tasolle, mitä tapahtuma oikeasti oli?
Lääkäri otti vastaan joskus keskiyön tietämissä kipsaten käden kevyesti kyynärvarren alapuolelle, kuten nykyisin näytetään tehtävän. Parin viikon kuluttua kipsauksen tarkistanut lääkäri vihoitteli, että murtuma oli kipsattu väärin. Hän taiteili koko käden olkavartta myöten kipsiin ja kannon luomusta kantositeessä koko loppu kevään. Se ei kuitenkaan estänyt osallistumasta kokeisiin, sillä rakensin kynästäni niin paksun, että saatoin kirjoittaa kädellä harakanvarpaita. Kirjanpidon opetta Härkönen antoi yhden lisäpisteen pelkästä sisusta osallistua kokeeseen. Olisin läpäissyt kokeen ja koulun kaikesta runtelusta huolimatta. - - - "RUNTELU" on muuten se sana, joka parhaiten kuvaa kohtelua, jonka kohteeksi jouduin.
Selvitin koulun normaalisti ja käsi parani hyvin kesään mennessä. Eikä ole sen jälkeen juurikaan vihoitellut, vaikka murtunut kohta oli vaikeasti parantuvaksi mielletty veneluu. Saattoi toki olla, että työni puutarhassa edesauttoi parantumista. Sormen liikuttelu ja voimailu lisäsi verenkiertoa, jolloin parantuminen edistyi. Tai sitten koko hommeli oli jotain muuta.
Saattoihan olla niinkin, että kipsi-leikittelyllä yritettiin estää koulun loppuun vienti? Että jokin laukaalaistaho oli ottanut tavoitteekseen saattaa minut pois puutarha-alalta, jotta en suotta kilpailisi joistakin paikoista, joihin en itse edes ollut hakeutumassa? Tai halutiin täyttää äidin toive saada minut hoito-alalle, jolle en sovellu, en alkuunkaan.
Kyllä myönnän itsekin, että haen vähän kaukaa syntipukkeja. Kuitenkin mietin niinkin julmaa mahdollisuutta, kuin että upseeri -Pn porukan tiedettiin olevan niin armoton kostossaan, ettei OTopin narrausporukka uskaltanut tunnustaa minun olleen uhri. Se, joka OTopilta jotakin varasti ja/tai usutti teatterinäytelmään mukaan, pelkäsi koston lankeavan itsensä ylle. Ja sitä hän ei olisi kestänyt. Oli helpomman tuntuista yrittää saada minut äidin peräkamariin suojaan armottomalta maailmalta, -ko? Näinkö?
EHKÄ NARRAAJA JOPA PELASTI HENKENSÄ TEKEMÄLLÄ MINUT SYYLLISEKSI? Tässä tapauksessa myötätuntoni on Narraajan puolella ja toivon jonkun vetävän Rouva Kukan perheineen valokeilaan.
Miksi minä?
- koska huijaus oli tarkoitettu juuri minulle. Ehkä jonkin vanhan ”kalavelan” takia, jota en kylläkään pysty tietämään, koska kukaan ei ole sellaisesta mitään puhunut; tai olin vain sopivan tuntuinen uhri kyseisenlaiseen huijaukseen; tai OulunTopin vaimon ystävät päättivät käyttää miehen syrjähyppyä hyväkseen; tai kämppistini suhteet teatteri- ja toimittaja-väkeen!!!???
- ensinnäkin: älytys ja häpäisy kielivät halusta kostaa ja/tai pyrkimystä rikokseen tai häpäisyyn tai sen on määrä tyydyttää erikoista huumorintajua.
- toiseksi: koska taustalla oli Paulan utelu perheeni varallisuudesta, voisi olettaa, että teatteri-pantsulla pyrittiin kiristystilanteeseen. Vähän samaan tapaan kuin siellä Otavassa sen ravihevosen kanssa. Eli oliko sama tyttö taas takapenkillä?
- kolmanneksi: Miksi-kysymys selviää kun selviää, kuka on takana. Onko siellä toimittajia (lapsuuden ajoiltani tuttuja ihmisiä, Rauhan toimittaja-puoliso, erään työnantajani ystävä), upseereita (lapsuuden ajoilta tuttuja ihmisiä ja HMn tuttavia), teatteri-väkeä (lapsuuden ajalta tuttuja ihmisiä ja torjumani päällekarkaaja Jyväskylässä), viljelijöitä (koulutukseni ajoilta).
Miksi valittiin teatteri pantomiinipaikaksi?
- pantsu-porukka oli teatterintekijöitä tai heidän tuttaviaan, TOIMITTAJIA. Heitähän herja-jutussa vilisee jokaisella paikkakunnalla, missä olen asunut. JA jokaiseen toimittaja-yhteyteen liittyy häpäisy. Muistattehan: Tyllilän pelto, Tikkurilan Sanomat, A-KH ja niin edelleen.
- ravintola-aihe oli herkullinen, koska olin kokematon. Oli ilmeistä, etten osaisi kyseenalaistaa tapaa istuttaa asiakkaita käytävälle, koska ravintola-sali on täynnä. Lisäksi olin arka. Oli luultavaa, etten nousisi opettajan auktoriteettia vastaan, mikäli hän joutuisi tarttumaan lujalla otteella tapahtumien kulkuun. Kuten sitten kävikin.
- äänitteiden käyttö oli porukalle tuttua teatterin kulissitemppuna. Tästäpä aukeaakin selitys, miksi tämä nykyinen ja Hämeenlinnassa kokemani äänitteillä peloittelu oli niin ammattitaitoista ja uskottavaa. Hämeenlinnassa varsinkin vesitippa-kidutus oli huippu hyvä. Täällä Enonkoskella naapurinrouvan “tuommonen kurja perkele, kerta laakilla kirveellä kaola poekki, perkeleen, saatana” -monologi oli todella tehokkaalta tuntuva. Pelottavaa suorastaan. Samoin Sulon kiroilu-monologit.
- PVlla ja THlla oli mahdollisesti jotain henkilökohtaistakin minua vastaan, joten heidät oli helppo manipuloida mukaan
- onko tämä minua kohdannut herjalynkka vain jonkinlaista harjoittelua jotakin suurempaa todellisuutta varten ja sen takia en voi saada edes poliisilta apua? Kiusa on perusteltu jollakin yhteiskunnallisesti hyödyllisellä tavoitteella. Siinä tapauksessa minäkin vetoan samaan. Kiusan avaamisen avulla voidaan avoimesti keskustella vääristä tavoista manipuloida ihmisiä.
Olen seurannut tilannetta, jossa tuttavani syrjäytettiin työpaikastaan häpäisyn ja mitöinnin avulla. Poistettavaksi määrätty henkilö ajettiin niin suureen ahdinkoon, ettei hänellä ollut muuta keinoa kuin poistua paikalta. Kyse ei ollut huonosta työntekijästä, vaan hän vain sattui olemaan paikalla, jota tavoitteli toinen henkilö. Mitään mahdollisuutta ei ollut, että poistettava olisi jatkanut samassa paikassa. Myöhemmin kävi ilmi, että jäädessään hänelle olisi paljastunut tapa, jolla hänen työntekonsa tehtiin mitättömäksi. Eräissä kohdin häneen käytettiin samaa häpäisymetodia kuin missä itse ryvin. Otettiinko tuohon tapaukseen oppia minun tapauksestani? Kuinka laajaa häpäisy -käytäntö työntekijän saamiseksi työstä pois mahtaa olla?
Pyrin avaamaan keskustelun myös siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen eristetään avoimesta kanssakäymisestä muiden kanssa. Kun ainoat yhteyteen pyrkivät ovat manipulointi-porukan tavoitteita palvelevat ihmiset. Kuvaavaa ovat ne paljon puhumani ”sulhaset” ja Näköiset ja mairitteiljat. Hessu ja MarkkuTopi etunenässä. Nyt minulta yritetään evätä mahdollisuus kirjoittaa julkisesti oma näkemykseni tapahtumista blogisivuilla. Minun etuni se ei ole.
Miten OulunTopi tarina jatkui 80-luvulla?
Mahdollinen käännekohta on ollut Storckovius -suvun sukukokous Laukaassa. Ehkä siellä päätettiin muun muassa siitä, että jokin suvun neropateista nostetaan Suomen Merkkihenkilöksi, mutta – - – saattiinkin aikaan vain Suuri Rikollinenko? Kävikö kuten puhuin aiemmin; eli että kun keinot muuttuvat rikollisiksi myös päämäärä muuttuu rikokseksi, vaikka päämäärä alunperin oli hyvin kunnianhimoinen ja kunnioitettava.
Liekö mahdollista, että sukukokouksessa nousin myös minä esille liittyen jonkun suvun jäsenen yhteyksistä OulunTopi- ja näyttelijä/toimittaja -draamaan? Oletus pohjautuu äidin vihjailuihin, ettei kai minulla liene mitään mielenkiintoa sukukokous-juttuihin. Siis vähän niin kuin kiellellen kiinnostumasta niistä.
Alkoiko seuranta, jonka avulla pyrittiin saamaan selville, olenko rikollinen, hullu vai molempia tai ainakin käytettävissä pantomiiniin, jota jatkui 30 vuotta. Miksi juteltu henkilökohtaisesti? Olisi päästy paljon vähemmällä.
Tuo rikosjuttu-epäily -epäilyni nousee parista muistosta. Äiti ei noina vuosina suostunut ottamaan minulta mitään lahjaa vastaan ja muut perheeni jäsenet vetäytivät kauemmas. Kerran jouduin Tikkurilassa outoon välikohtaukseen. Huomasin eräässä kaupassa halpoja silitysrautoja. Jäin tutkimaan niitä ja odottelin myyjän tulevan luokseni ”voinko auttaa” -kysymyksineen. Lopulta tulikin keski-ikäinen, hyvin pitkäkyntinen ja kaunainen nainen, mutta ei vastannut yhteenkään kysymykseeni, vaan ikään kuin nälvi kysymykseni mitättömiksi ”vai että muka sellaista tahdot tietää” -tyylillä. (Tällaista hymähtelyä koin paljon, mutta laitoin jutut hymähtelijöiden omaan piikkiin.) Läksin loukkaantuneena pois, mutta vielä kassalla myyjä halusi ehdottomasti tutkia laukkuni perinpohjin. Joitakin muitakin nälvimisiä tuli kohdalleni, mutta ajattelin niiden olevan normaalia työhönsä kyllästyneiden vartijoiden ”umpimähkä”-otoskäytäntöä.
Nyt kuitenkin mietin, oliko niistä osa sittenkin epäilyjä, jotka oli nostettu perheeni/sukuni toimesta? Mutta mistä syystä? Enhän minä ollut rikollinen. Siis; että perässäni kulki henkilö, joka eri paikassa varoitti ihmisiä seuraamaan minua tiukimman seulan kanssa. Koska en aikonut varastaa yhtään mitään, mieleeni tuli monta kertaa pelkkä kiusanteko ja tahallinen mitätöinti ja herjailu – tai sairaalloiset sulhasmies-kyyläilyt, jotka olivat perässäni häpäisyn takia. Häpäisyn, jonka olivat järjestäneet miehet, jotka olin torjunut heidän oman törkeän käytöksensä takia.
Jatkuu 90-luvulla:
NÄKÖISTEN käyttö oli hurjan laajaa. Lähes jokaisella omaisellani ja tuttavallani oli Näköinen. Kenties minullakin on Näköisiä? Mitä tämä Sisko-Näköinen oikein puuhastelee?
Koska minun ei todettu tekevän rikoksia, niitä piti alkaa junailla eteeni, vaiko? Mahdollisesti myös ”tutkimus” muodostui astetta kovemmiksi. Kiusanteko ja -nälviminen muodostui kuuluvammaksi. Ehkä tällöin alkoi myös luvaton salakuuntelu ja -katselu? Herjanheitto takanani kävi järjestelmällisemmäksi. Elämäni ohjailu kävi raaemmaksi. Johdattelu häpeällisiin tilanteisiin uskaliaammaksi.
Kaarinassa asuessani kaksi Storckovius-suvun naista otti yhteyttä vanhojen tuttavieni kautta. Toisen oli määrä saada pihansuunnittelu-apua ja toinen pyysi mukaan luonnonsuojelijoiden retkelle. Ja voi pojat, että ihmettelin heidän käytöstään, mutta en enää, mikäli he olivat laukaalaisten Storckojen yllyttämiä. Ilmankos minulle ei todella syntynyt yhtään normaalia ihmissuhdetta 90-luvulla!
Kuvaan astui Hessu vedätyksineen.
Hessu ja kierrätyskeskus 90-luvulla
Katson, että minut järjestettiin Riihmimäen kierrätyskeskukseen 90-luvulla, jotta tutustuisin Hessuun. Minulle luvattiin toista, mitä työ lopulta oli. (Tosin tätä väitettähän voi kiertää sanomalla, että en ollutkaan niin kyvykäs, kuin työhaastattelussa esitin. Tähän tukisi sekin Hessun vihjailu, että hän oli tutkinut koulutustaustaani ja löytänyt sieltä valheellisen todistuksen. Kun kerroin, mistä hänen pitäisi todistusta etsiä, hän oli haljeta raivosta.) Ihmisillä myös tuntui olevan aivan toisenlainen kuva työroolistani, kuin minkä itse luulin ottaneeni vastaan.
Myöhemmin koko työkuva paljastui harhautukseksi. Tahattomaksi tai tahalliseksi? Riippuu siitä, mikä rooli ulkopuolisella taholla oli ja mihin minun palkkaamisella pyrittiin.
Vaikka palkkasin itse HAn kierrätykseen töihin, näen nyt, että muita mahdollisuuksia ei ollut. Kaikki muut vetäytyivät pois tai olivat aivan mahdottomia tai tekeytyivät sellaisiksi. Kävikö muun muassa niin, että eräällä hakijalla oli “sijaispersoona”, joka oli niin kammottavan oloinen, että suostuin hänen kääntyvän ovelta pois. Kuten hän itse ehdotti.
Myyjäksi pomoni taholta delegoitu myyjä-rouva järjesteli pierukohtauksia asiakkaiden kuullen ja käänsi syytä minun päälleni. Toki hän lopetti, kun otin asian julkisesti puheeksi. Samaa en älynnyt tehdä opiskellessani Riihimäen aikuiskoulutuksessa. EM onnistui tosi makeasti murjaisemaan emäpierun ravintolassa vieressäni. Ja voi että, miten hellästi opettaja tuli minua lohduttamaan. Oliko se sovittu etukäteen porukan kesken? Tätä häpäisy-kulttuuria rakennettiin mielestäni sen vuoksi, että turvautuisin HAaan, kun hän saapui paikalle. Kukaan muu ei tarjonnut tukea tai apua.
Hessu jäi sairaslomalle heti työn aloitettuaan. Syyksi hän ilmoitti äidin kuoleman ja hautajaiset. Myöhemmin kävi ilmi, että asia oli valhe. Oliko äiti tuolloin vielä edes kuollut? Oliko Hessun tarkoitus pehmittää alustaa selityksille, että hän tarvitsee henkilön kierrättämään perintöään, jota ei voi ottaa omalle nimelleen suuren konkkavelan takia?
Metallin kierrtäyshanke?
HAn ehdoton vaatimus oli, että nousen pomojani vastaan ja järjestän hänelle “projektin” metallin kierrätyksessä. Pomoni suunnittelivat sitä, mutta minulla ei ollut osaa eikä arpaa koko hommeliin enkä missään tapauksessa tukenut HAn ehdotusta tosi rankasta painostuksesta huolimatta. Janakkalassa kaatui metallinkierrätys-hanke, mutta en tiedä, oliko sillä mitään tekemistä HAn tavotteisiin. Mahtoiko Hessu yrittää jotain vakoilutoimintaa kaupungin sisällä, sillä hän halusi ystävänsä avulla laittaa Amipro-piirrosohjelman tietokoneeseeni. Syynä se, että juoduin tekemään kaikki tietokonetyöt, joissa tarvitsin piirrosohjelmaa vapaa-ajallani. Kierrätyksen koneella kun oli vain alkeellinen tekstinkäsittely-ohjelma. Hyvin tehokas tapa muuten vaikeuttaa työn kehittämistä, eikö?
Kun Hessun ystävä oli saanut Amipro-piirrosohjelman koneelleni, kaupungin ATK-pomo haki koneen pois. Oliko juttu alunperinkin sovittu niin tapahtuvaksi eli olivatko pomoni mukana hankkeessa, jotta päälleni saattiin lastattua epäluottamuslauseita?
Kyllä. Kyllä minä nyt ajattelen näin. Kun suhteeni Hessuun katkesi ja tämä joutui jättämään työnsä juopottelun takia, asemani työssä vaikeutui entisestään. Ei helpottunut. Silloin selitin tilanteen Hessun vainouhkailuilla. Hänhän vannoi ja vakuutti tuhoavansa elämäni. Mutta oliko sellainen tuomio ylläni jo aiemmin?
Saattoiko olla niin, että Hessun lautakauppakonkka -80-luvulla liittyi myös jollain lailla minuun? En kyllä tuntenut koko miestä ennen kuin hän tuli kierrätykseen, mutta tunsiko hän minut? Toimittaja Xn / kukkakauppias Pn / metsuri Tn ansiosta? En tiedä, miten konkurssi syntyi, joten arvioni on kovin kaukaa haetun tuntuinen, mutta suhteet selittäisivät niin paljon.
Mikä liittäisi minut Hessun lautakauppakonkurssipetokseen 80-luvulla?
Mikäli konkkapetos tapahtui 80-luvun alussa, liittymäkohta olisi OulunTopi-tapahtumiin. Tai STORCKOVIUS-suvun sukukokous!!! -ko? Hoh, hoh, hoijaa!!! Osaako kukaan auttaa tässä?
Kuka organisoi minut kierrätykseen yhtäaikaa Hessun kanssa?
Pyynnön hakea tointa sain Hämeenlinnan ympäristöosastolta. Kuka vinkkasi heille Riihimäen avoimesta paikata. Tuliko pyyntö Riihimäen suunnalta? Kiipulasta? Vai Jyväskylästä?
Kauhunhetkiä Hessun kanssa
Anneli-tuttavani mukaan kokemani kauhunhetket eivät ehkä olleetkaan pelkkiä pelotteluja sinänsä, vaan niihin liittyi kokeilu, miten reagoisin täpärissä, epämääräisissä, salakähmäisissä tai pelottavissa tilanteissa. Toisin sanoen Hessu testasi, olisinko ollut valmis lähtemään mukaan rikoksiin ja hän testasi, miten reagoin, jos jutut muuttuvat kauhujännäreiksi. - - - aivan totta. Hänhän raivosi pää punaisena, että tein töitä jollekin kierrätyksessä käyneelle virolaisliigalle, enkä sen takia lähtenyt hänen porukoihinsa. Porukkaan, jonka pääpaikka taisi olla Keski-Suomessako?
Marjamatka Tervakosken metsissä
Marjamatkaa varten Hessu oli lainannut auton autonkorjaaja-ystävältään. Auto oli sininen, vanha rämä, joka prutkutti, pätki ja tutisi niin, että pellit oli irrota. Matkustajan puoleinen ovi ei auennut ulkoapäin, jonka takia Hessu joutui avaamaan sen sisältä. Tempasin oven reippaasti auki, jolloin oven tiivisteet lensivät päälleni. Sotkeennuin niihin hädissäni, mutta lopulta onnistuin pujottautumaan niiden ohi penkille. Työnnyin varovasti istumaan, sillä pelkäsin istuimen antavan periksi, mutta se oli päinvastoin kova ja tukeva. Kuin lattiaan pultattu puupenkki. Sulloin oven tiivisteet jonnekin oveen päin, tempaisin oven kiinni ja kaivelin esille lattialle levähtäneen turvaremmin. Se oli venynyt pitkäksi. En saanut joustoa pelaamaan lyhentääkseni vyötä, mutta ei se olisi ollut tarpeenkaan. Yrittäessäni tökkiä turvavyötä lukitukseen, se ei onnistunut viidennelläkään kerralla. Hessu starttaili onnellisen näköisenä autoa, joten en viitsinyt uhmata hänen hyvää tuultaan kertomalla kaikista vaikeuksista, joita autossa mielestäni oli. Otin turvavyön lukituspään käteeni päättäen pitää siitä tiukasti kiinni, jos rysähtää.
Auto rämähti starttivalmiiksi. Hessu vaihtoi ykkösen päälle ja kaasutti. Ajokki ulvahti liikkeelle ja totesin ihmeekseni liikkuvani sen mukana maantielle. Olin nimittäin jostain syystä odottanut, että auto humahtaisi yltäni ja altani ja jäisin istumaan kadulle turvavyö tiukasti kädessäni.
Auto pätki ja röhi, mutta matkaan vain päästiin. Kyläkaupan kohdalla Hessu pysähtyi haluten käydä hakemassa ilmaisen leivän. Hän oli kuulemma saanut vuoden ilmaiset leivät puraistuaan hampaansa poikki kiveen. Kivi oli ollut hänen myymälästä ostamassaan leivässä. Kauppias ei olisi millään halunnut uskoa juttua, mutta Hessun asianajaja-tuttava oli rientänyt apuun. (- - - Se sama mies, jolla olim ollut valmis paperi allekirjoitettavaksi minulle. Paperi, jolla Hessun perintörahat olisi siirretty minun nimiini, koska hän ei voinut niitä ottaa omalle nimelleen suuren konkkavelan takia. Tai sitten ne rahat olivatkin konkurssivelkaa, kuten poliisi epäili.)
Odotellessani Hessua tutkin auton hansikaslokeroa. Sieltä löytyi rekisteriote. Auto oli kuulunut hyvinkääläiselle nuorehkolle naiselle. Mutta rekisteriote oli vanha. Pikkusen minun syndänalaani kaiversi pelko lappua lukiessani, joten kun Hessu tuli autoon, ilmaisin huoleni.
"Mikä saatanan oikeus sinulla on mennä toisen paperita tutkimaan" oli topakka vastaus. Yritin toppuutella ja kertoa vaaroista, joita ajoluvattomalla autolla ajamisella on, jolloin Hessu keksi rauhoittaa mieltäni sanomalla:
"Mun kaveri on saanu tähän koeajoluvan korjausajalle. Eihän sitä muuten voi testata onko se kunnossa. Sitä paitsi mää aion ostaa tään, jos matka onnaa hyvin. Tällä vois sitten ajella niitä kierrätyksenkin tavaroita. Ei tartteis aina soitella varikolle." Auto oli pieni ja hentoinen, joten teki mieleni kysyä, millä voimalla raskasta kärräyä vedettäisiin? Oliko hän ehkä ajatellut laittaa minut aisojen päihin, jos auto juuttuisi ylämäkeen? En uskaltanut lohkoa enää riidanjuurta, sillä olin jo oppinut yhden läksyn. Hessulle ei saanut sanoa vastaan.
Kaunis sunnuntaipäivä vilahteli nytkähdellen ohi kiitäessmme sinisellä pikku kotterolla kohti Tervakoskea. Hessu kertoili lapsuusajan muistoistaan, jotka tuntuivat olleen melko onnelliset. Ainakin äiti oli jättänyt liikuttavan kauniin muiston poikansa mieleen. Mutta isä! Isä jaksoi suututtaa vielä haudan takaakin. Despootiksi poika häntä sanoi vielä haudan äärelläkin. Ainakin hän oli pitänyt kovan kurin. Vaikka poika oli ollut vasta kuudentoista, isä oli pakottanut tämän menemään naimisiin 22-vuotiaan naisen kanssa, jonka oli tehnyt raskaaksi. Vahinkolaukaushan se oli ollut, mutta minkäs teit. Presidentiltä pyydettiin lupa ja niin avioliitto alkoi, mutta päättyi muutaman vuoden ja kahden lapsen jälkeen. Vaimo kouluttautui sairaanhoitajaksi ja kasvatti toisena syntyneen pojan uuden miehensä kanssa. Tyttö oli syntynyt hyvin vaikeasti vammautuneena. Hänet kasvatti Hessun äiti, joka potkukelkalla kuljetti liikuntakyvyttömän lapsenlapsensa kouluun ja takaisin. Äiti oli näitä vanhan ajan sankari-äitejä, jotka eivät laskeneet työtuntejaan lapsiaan hoitaessaan. Silloin kotiäitys ei vielä ollut palkkatyötä.
Huolimatta Hessua kohtaan tuntemastani pelosta, joka oli alkanut itää mielessäni, tunsin myös myötätuntoa. Oma äiti ja tytär olivat ne keskiöt, jotka pitivät hänen elämäänsä liikkeessä, mutta myös juurtuneena maahan. Antoivat rungon, kehyksen elämälle, miten se pitäisi sanoa? Hän ikään kuin hajosi heti, kun astui kodin piiristä pois. Senkö takia hänelle olisi ollut ehdottoman tärkeää saada lunastettu papan kiinteistö takiaisin? Päästä asumaan paikkaan, jossa oli ollut järjestys ja kuri. Pohdin hänen luonnettaan itku silmäkulmassa ajaessamme kohti tuntemattomuutta. Hessu oli ollut vähän aikaa vihainen kuin villakoira, mutta muuttui kilometrien myötä hämmentyneen oloiseksi. Lopulta levottomaksi.
Yhtäkkiä hän osoitti suurta maalaistaloa, joka oli tien oikealla puolella ja sanoi:
”Tuonne me mennään. Tai siis ton talon ohi. Se kuuluu mun suvulle, oikeestaan mun äidille, mutt niille tuli jokin riita ja nyt siinä asuu mun täti. Mun äiti kävi siellä usein. Se oli aina niin onnellinen, kun se kerto, miten ne joivat päiväkahvia terassilla. Konkan jälkeen tätsy ei halunnu mun käyvän siellä. Piru vie.” Sitten hän käänsi auton pihatielle ja minä hätäännyin. Hessu kiiruhti selittämään:
”Kyllä pihan läpi voi ajaa. Kaikki kyläläiset käyttävät pihan läpi menevää tietä, kun ne menevät takametsiin marjaan.”
Hurautimme suuren kartanon päärakennuksen pihaan pikku Rämällä. Oli kuin olisin ollut elokuvassa, joka pyöri korkealla yläpuolellani. Pihasta käännyimme vasemmalle kohti ulkorakennuksia, joiden välistä tie todellakin näytti menevän synkkään umpimetsään. Juuri ennen metsätielle siirtymistä puiden välistä körryytteli traktroi eteemme. Tie oli kapea, jonka vuoksi otin asennon katsoa taaksepäin, sillä olisimme voineet peruuttaa juuri ohittamallemme levennykselle. Sen sijaan kuulin Hessun päräyttävän vieressäni:
”Perkele. Sinähän siirryt” ja samassa auto ponkaisi rajusti rääkäisten eteenpäin. Traktori siirtyi pari metriä ennen yhteentörmäystä metsään. Se keikkui kantojen ja kivien, muljahti eteenpäin, jääden lopulta taaksemme, jonne en enää uskaltanut vilkaistakaan.
Sen sijaan vilkaisin syrjäsilmällä Hessua. Hänen kasvonsa uurteet olivat kireät kuin viulun kielet. Lujasti rattia puristaen hän ajoi eteenpäin jarrutellen ja kiihdytellen autoa tien kuoppien mukaan. Olin sanaton, ajatukseton ja täysin lamaantunut. En osannut edes vastata, kun Hessu kysyi:
”Taisit vähän säikähtää?” Kohta hän kiiruhti itse selittämään: ”Mua niin risoo vieläkin noiden saamarin pohattojen huijaukset.” Ja sitten tuli pitkä litania historiatietoa, jonka pohjalta yritin luoda uudenlaista kuvaa Hessusta. Kuva alkoi muuttua tavalla, jota en ymmärtänyt. En, vaikka tiesin lukemani perusteella, mitä se tarkoittaisi. Ymmärrys ja tieto eivät kohdanneet. Jatkoimme kohti yhä synkkenevää metsikköä.
Ajettuamme muutaman kilometrin tulimme maantielle, joka luultavasti oli sama, jota pitkin olimme ajelleet tullessammekin. Kohta Hessu havahtui. Alkoi pyörittää päätään odottavan näköisenä ja sanoi: ”Kohta meidän pitäisi alkaa olla kohdalla. Sen tien pitäisi olla ihan kohta.” Pienen ajomatkan jälkeen hän huudahti riemastuneena: ”Siinä. Tonne me mennään. Tuolla me käytiin äidin kanssa usein marjassa.” Ja sinne mekin nyt käännyimme.
Metsäautotie oli melko avonainen, joten siellä oli ajeltu sinä kesänä useammankin. Mutta puolukkamaastoa tien ympärillä ei ollut. Ohi vilahti mahtavia kuusikoita, ränsistyneitä rämeiköitä, kitukasvuisia suon reunoja ja kallioisia, mutta reheväkasvuisia mäkiä. Mutta kuivaa puolukkakangasta ei tullut vastaan. Hessu muuttui kureilevaksi. Pienoinen hymyn kare ilmestyi suupieleen. Hän mutisi: ”Ei tää tainnukaan olla se tie. Miten mää ihan muistin.” Ajattelin hänen olevan nolona erehdyksestään ja pyysin häntä pysäyttämään sanoen: ”Voimmeha vähän kierrellä ja katsella tarkemmin. Pysäytä jossakin.”
Ja hän pysäytti kallioisen kuusikon juurelle. Paksu sammal peitti rinnettä, joten olin varma, ettei siinä kohdassa olisi mitään. Säikähdys kartanon pihassa oli kuitenkin vienyt niin voimani, että teki mieli päästä ulos kävelemään. Voisihan sieltä löytyä sieniä, mietin ja nousin autosta ulos.
Hessu jäi istumaan miettiväisen näköisenä ja huusi lopulta ennen kuin ehdin lyödä oven kiinni: ”Mää käyn kääntymässä tuolla vähän matkan päässä ja kattelen samalla josko siellä” ja saman tien hän starttasi kaasuttaen mutkan taakse. Minä laahasin itseäni kallion rinteellä suuntaan jos toiseenkin, mutta mitään ei löytynyt. Viiden, kymmenen minuutin kuluttua Hessu tulla rämisteli takaisin kertoen, ettei kauempanakaan ollut muuta kuin kuiva kääntöpaikka. Läksimme takaisin maantielle.
Ajettuamma muutaman kilometrin vastaamme tuli aivan edellisen näköinen metsätienhaara. Sekin oli vasemmalle, joten oli aivan ilmeistä, että Hessu oli erehtynyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta oivalluksesta ja hurjasti kaasuttaen hän teki upea kaarroksen kääntäen pikku Rämän metsään. Ajoimme ja ajoimme. Mutta metsät tien ympärillä pysyivät rehevänä kuusikkona tai kitukasvuisena rämeikkönä. Täällä oli myös uljasta koivikkoa siellä täällä. Hessu kaasutteli tien loppuun saakka kääntöpaikalle. Nyt häntä ei enää tuntunut nolottavan, vaan hän oli löytänyt asiasta jotain hauskaakin. Sitähän se aika tekee. Ei muisti enää pelaa. Metsät muuttuvat ja niin edelleen. Kääntöpaikan luona maleksimme hetken omilla tahoillamme, mutta puolukoita ei todellakaan täälläkään ollut. Läksimme pois.
Maantielle päästyämme Hessu otti seurustelevan roolinsa kertoillen tarinoita sieltä täältä, kunnes sanoi yhtäkkiä: ”Kato tota mutkaan. Tollasen mä muistan ihan varmasti olleen lähellä sitä paikka, mistä mentiin marjametsään. Ihan siletti.” Ja toden totta. Mutkan takana odotti metsätien tienhaara. Vasemmalle. Sekin kääntyi vasemmalle. Sinne mekin nyt käännyimme.
Tällä kertaa metsätie laskeutui syvään notkoon, jonka pohjalla lorisi puro tien alla. Notkosta nousimme jyrkkää mäkeä kohti avaraa sekametsikköä, joka levittäytyi tien molemmin puolin. Maisema näytti paljon toiveikkaammlta kuin aiemmin. Huristelimme ja odotin kuivan puolukkakankaan avautuvan aivan kohtsiltään. Ajoimme ja ajoimme. Mutta metsät pysyivät rehevinä, paksusammalisina sekametsinä. Metsän mahtipontinen hiljaisuus levisi autoonkin. Lopulta Hessu katkaisi sen sanoen: ”OK. Pahalta näyttää. Tää saa kyllä kohta riittää. Mut hei. Kyllä tää on ihan varmaan oikea paikka. Mää muistan, että kohta pitäis tulla mäki, jonka päältä näkee maatilan. Kato. Tuolla.” Ja toden totta siellä näkyi edessmme matkan päässä maatila peltojensa keskellä.
Hessu pysäytti auton mäen päälle, jonne oli raivaantunut autojen kääntöpaikka. Nousimme ulos autosta katselemaan rauhallista maalaismaisemaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Hessu halusi mennä sivummalle ”tyhjennykselle” ja minä läksin tulosuuntaamme tutkimaan tien varren kasvillisuutta. Pettymys väsytti. Laahusti siellä täällä mitään ajattelematta. Yrittäen nollata kaiken, jotta en vaipuisi kiukkuun ja masennukseen. Silmäkulmasti huomasin lopulta Hessun tulleen autolle takaisin. Läksin sinne itsekin tietä pitkin laahustaen. Kymmenen metrin päähän päästyäni autosta, totesin Hessun kasvoilla voitonriemuisen, pisteliään ilmeen. Aurinko paistoi hänen takaansa. Valo loi hämyisen katveen väliimme. Oli aivan hiljaista. Vain sora rahisi jaloissani. Yhtäkkiä minua alkoi peloittaa.
Pyyhkäisin kaikki ajatukset pois. Otin reippaimman ilmeeni ja menin autolle sanoen: ”Taisi olla turha matka. Lähdetään pois.” Hessu näytti iloiselta ja työntyi autoon avaten minulle matkustajan puoleisen oven, jonka tiivisteet keräsin ensin oven lokosiin ja työnnyin sitten sitään.
Paluumatkalle lähtö näytti helpottanneen Hessua niin paljon, että arvelin hänen olevan vain iloinen, kun ei tarvinnut ruveta kyhjöttämään puolukkamättäisen vierellä. Hän kaasutteli ja jarrutteli tosi taitavasti tien lonttojen ja kurvien mukaan. Auto oli hänen käsissään kuin vahaa. Se taipui jokaiseen kuoppaan kuin notkea nauha. Ja juttu luisti taas. Muistot autoja maahantuovassa liikkeessä olivat mieluista muisteltavaa. Niissä hän oli onnellinen.
Tultuamme notkon reunalle maantienvarrella, Hessu pysäytti yhtäkkiä auton. Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli kasvojani. Kysyin: ”Aiotko jättää minut tähän?”
”Htjääh?” Hessu kysyi hölmistyneenä. Vastasin: ”No, kun minusta tuntui kuin se olisi ollut jäähyväissuudelma ja että laitat minut kävelmään loppumatkan.” Hessu nauroi, mutta muuttui nopeasti hämillisen näköiseksi. Hän kieräytti päättään vasemmlta oikealle kuin etsien jotain edestään ja starttasi. Mitään puhumatta hän kaasutti auton alamäkeen, hellitti notkon pohjalla, käänsi nokan ylämäkeen, kaasutti rajusti ja niin auto nousi kevyenä kuin höyhen maantienvarteen ja siitä saman tien tielle.
Juuri kun auton nokka saavutti maantienreunan, oikealta mutkan takaa laskevaa alamäkeä pitkin syöksyi punainen henkilöauto. Painoin jalkani etulautaan, huusin täyttä huutoa ja odotin ryminää ja kuolemaa. Hetken kuluttua havahduin kehräävään ääneen. Silmäni avautuivat, sillä näin punaisista marjoista raskaiden pihlajanoksien lipuvan ohitse. Kuulin, kuinka suustani tulivat sanat: ”Mikä se oli?” Hessu tuijotti tiukasti tiehen. Hän vilkaisi minua ylimielisen näköisenä murjaisten: ”Mikä niin? Mitä sää puhut?”
Olin ihan varma, mitä olin nähnyt ja kokenut tapahtuvaksi. Vilkaisin ympärilleni, mutta punaista autoa ei enää näkynyt. Ehkä se oli mennyt metsätielle, josta juuri olimme tulleet. En tiedä. En uskaltanut puhua Hessulle mitään. Oli kuin joku olisi varoittanut. Se outo tunne, joka tulee välillä ja varoittaa: ”Älä puhu. Kaiken mitä sanot, hän kääntää sinua vastaan.”
Ajoimme hiljaisuuden vallassa vielä muutamia kilometrejä, kunnes eteemme tuli suuri ylämäki, jonka päällä levittäytyi autojen käännöspaikaksi tallaantunut alue. Hessu käänsi auton sanoen: ”Käydään kattomassa. Ainakin on kuiva paikka.” Ja toden totta. Puolukkakasvustoa alkoi levittäytyä silminkantamattomaan mäntyvaltaisella metsäaukealla.
Puhimmeko jotain? En enää muista. Olin kuin nukke, joka kävelee ja näkee ja poimii marjoja, muttei uskalla ajatella lähellä olevaa ihmistä olevan olemassakaan. Tutkin sianpuolukkakasvustoa ja mietin, miten pitkälle sen juuret mahtavat mennnäkään. Kaikkea tällaista. Kaikkea, mikä vei ajatukseni jonnekin muualle. Ehkä se raivostutti Hessua, sillä yhtäkkiä hän halusi mennä rinnettä alas, jossa näytti olevan metsätie. ”Mää muistan”-juttuja alkoi tulla taas ja läksimme kävelemään kohti mutkaa. Matkamme keskeytti koiran hukunta. Se voimistui sitä raivokkaammaksi, mitä lähemmäksi tulimme. Vasemmalla puolella tietä, pienellä levennyksellä oli nelihenkinen perhe keräämässä marjoja. Heidän pystykorvansa oli sidottu puuhun, mutta se haukkui kuin riivattu, eikä lopettanut, vaikka isäntä itse kävi remmiin kiinni ja tyynnytteli koiraparkaa. Yritin kävellä kiireesti eteenpäin, mutta Hessu viivytteli syöden marjoja tien varrelta. Etenimme kohti synkkää kuusikkoa. Kuusikko näytti täysin sulkeutuneelta ja kostealta. Pelko puraisi sydäntäni niin lujaa, että kieltäydyin jatkamasta matkaa. Hessun vastustuksesta huolimatta sanoin tulleeni keräämään puolukoita, eikä niitä ihan varmasti ole kosteassa synkässä kuusikossa. Lisäksi olin jo niin väsynyt, että mieluummin vaikka menisin auton luo istumaan ja odottelemaan, jos hän halusi sinne mennä.
Läsin kävelemään takaisinpäin kohti koiran ulvontaa. Hessu mateli perässäni, syöden marjoja matkallaan ja härnäten koiran näin haukkumaan kuin Tapion raivotar.
Puolen tunnin kuluttua läksimme pois. Saaliinamme vain muutama pyörivä puolukka ämpärin pohjalla ja kimppu kuivia heiniä kuivakukiksi. Eniten minua ihmetytti Hessun käytös. Hän oli iloinen ja onnellinen kuin juuri ajokortin lunastanut nuori mies.
Lähteellä
Eräänä päivänä suhteemme alkaessa tehdä loppuaan Hessu vei minut lähteelle. Matkalla sinne hänen puheensa ennakoivat olivat yhtä syytöstä ja häpeään alistamista. Päästyämme metsän reunaan hän syöksyi lähteelle, alkoi osoitella sen pohjaa jatkaen katkeraa paatostaan. Siiryin sivummalle tutkimaan kasveja, sillä olin jo aiemmin todennut hänen rauhoittuvan kun en kiinnitä paatokseen humiota. Nyt hän alkoi raivota:
"Kato tonne. Tuolla sä näet ittes. Siellä on sulle kaikkein rakkain. Sää et saatana kykene jakamaan mitään toisen kanssa. Saatana, et tekis mieli" ja näin edespäin. Rauhoittelin häntä parhaan taitoni mukaan ja onnistuin lopulta niin hyvin, ettei minun tarvinnut katsella sitä kaikkein rakkaintani. Matkalla kotiin mietin - ja mietin vieläkin - mitä minun olisi pitänyt hänen kanssaan jakaa? Rahaako? Eihän meidän suhteessa ollut koko aikana ollut mitään keskinäistä yhteyttä. Koko hommeli oli vain yhtä pakottamista, käskemistä ja määräilemistä. Ja häpäisyä julkisisesti. Häpäisy voimistui sitä mukaa kun kävi selväksi, ettei meistä tule paria.
Mietin yhä mahdollisuutta, että hän halusi jakaa äitini perintöosan, josta minulle oli luovutettu 1/6 eli noin 30 000 markkaa eli noin 5000 euroa. Sitä minulla ei ollut tosin lupa käyttää, sillä osuus oli sidottu asuntoon, jossa äidillä oli oikeus asua kuolemaansa asti ja jota oli tarkoitus käyttää hänen hoitokuluihinsa kun vanhuus veisi voimat. Se ei ollut minun käyttööni edes tarkoitettu.
Oliko kuitenkin niin, että Hessu oli tietoinen siirrosta ja päätti käyttää sitä hyväkseen tai peräti niin, että Hessun takana ollut henkilö oli yllyttänyt veljeni tekemään siirron, jotta Hessu voisi yrittää tarttua siihen?
Syytös on rikollinen, mikä asia ei ollut niin. Pyydän sen vuoksi jo etukäteen anteeksi. Mutta asia on selvitettävä ja koska minulla ei ole muuta kanavaa kuin julkisuus, joudun käyttämään sitä.
MarkkuTopi Jaakonsaari Hämeenlinna 2000-luvun alussa
Miehen oikea nimi ei ollut Jaakonsaari. Oletettavasti herjaporukka yritti naruttaa ajatukseen, että tässä on Liisa Jaakonsaaren exä, joka nyt olisi kiinnostunut minusta. Voi pojat, mikä mäihä! No. Ei tullut silloin edes mieleeni. Vasta kun herjalynkkaajien tapa älyttää häpeään tavoilla, joihin liittyi jokin tavoite suuruudenhulluuteen, rupesin miettimään mahdollisuutta, että Jaakonsaari -nimi oli tekaistu juuri sen kuuluisuuden takia.
Oliko hänsama mies, joka painoi naisen päätä Keravanjokeen aikana, jolloin asuin Tikkurilan ortodoksisen seurakunnan toimintakeskuksessa?
Oliko hän sama mies, joka suoritti Oulunsalon päällekarkauksen 80-luvun alussa?
Jatkuu 2000-luvulla
Kävikö niin, että salaseuranta sai yhä koveneemman muodon? Tarttuiko tahtipuikkoon teatteri- ja toimittajaporukan toka sukupolvi? Karit ja Matit siirtyivät eläkkeelle ja herjalynkka jatkui Mikoineen ja Mikkoineen.
Kerran nuori, huumetokkurainen mies tuli kysymään keskellä katua: ”Missä täällä on se ravintola, jossa alamaailman miehet kokoontuvat.” Huumevihjailut alkoivat todenteolla rasittaa mieltäni. Mutta oliko kyse pelottelusta vai houkuttelusta huumeiden käyttäjien seuraan? En aikonut hetkeäkään liittyä huumeiden- tai alkoholin käyttäjiin.
Kuvaan tuli ”MarkkuTopi Jaakonsaari” ja vesitippakidutus. Jaakonsaaren oikea nimi lienee eräs toinen.
Tällöinkö äänitteiden käyttö vakiintui kiusaamismuotona? Onko mahdollista, että niitä on käytetty myös öiseen aikaan? Alitajunnan manipuloimiseksi? Tähän viitaitisi AnnaMariHelenan kysely luostarissa. Aivan ykskaks yllättäen hän kysäisi silmät vaanivasti sirrillään: “Tekeekö sinun mieli kiroilla?” Hänen puhetapansa ja ilmeidensä perusteella kuulin kysymyksen: “Sinunhan tekee mieli kiroilla, eikös vain?”
En ole vainoharhaisuuden asiantuntija, sillä en ole koskaan kuullut tai nähnyt kummempia, vaan uskon kaiken pohjautuvan järjellä pääteltäviin syihin ja seurauksiin. Enkä ainakaan vielä tiedä muuta syytä tahattomasti mieleen nouseviin sanoihin (ei ole siis kuuloastin avulla kuultava sana) kuin sen, että ihminen on kuullut niitä usein aiemmin. Koska en ollut kuullut luostarissa kiroilua, päättelen siis nyt, että kuulin kiroilua yön aikana, nukkuessani. Tiedättehän?
Aikana, jolloin ihminen on hyvin syvässä unessa, hän ei herää, vaikka vierellä joku huutaisi. Jos olisin tiedemies, tutkisin, onko mahdollista juuri tuona hetkenä tuottaa ihmisen mielikuviin sanoja, jotka nousevat päivän aikana ajatuksiin.
Tätä uniseurantaa tukisi muuten, pojat, muista PiiaSalomen kommenteista. Eräänä aamuna hän kuvaili nousseensa ylös aivan samalla tavalla kuin minä. Näkikö hän ylösnousutapani videolta, joka oli otettu huoneestani? Toisin sanoen, oliko luostarissa videointi päällä asukkaan huoneessakin? Kuinka paljon tätä tointa siellä oli? Tuskin olin ainoa, jonka jokaista liikahdusta seurattiin videoinnin avulla, vai mitä pojat?
Uniseurantaa tukisi myös Hessun kommentointi. Hän uteli kasvot kireänä, silmät syyttävinä tuijottaen. ”Nukahditko sinä varmasti niin nopeasti?” Vastasin nukahtaneeni heti, mutta en kertonut, että heräilin hänen hommeleihinsa. Aikoinaan mietin, että hän saattoi tutkia rahapussiani tai pankkikorttini numeroita. Yhteen aikaan mietin, mahtoiko hän kopioida pankkikorttini, koska sinä aikana kun hänen kanssaan yritin seurustella, pankkitilini oli aina nollilla. En saanut säästettyä yhtään penniä. Kun seurustelu loppui ja samoihin aikoihin pikapankkikorttini vaihdettiin uuteen, pankkitilini alkoi taas karttua. Samoihin aikoihin myös Hessu nosti uuden vainoamiskarjunnan. Aivan totta. Juuri näihin aikoihinhan jouduin pyytämään poliisilta apua, saadakseni vainouhkailut loppumaan. Loppuiko Hessulta mahdollisuus käyttää säästötiliäni?
AE:n kommentti:
Kyselyä käytetään sosiaalialan tutkimuksessa.
Päätarkoitus kyselyllä on tarkistaa, miten HA toimi – vaiko mitenkään – uhatessaan vainon avulla tuhota Oksasen elämä, kun tämä kieltäytyi seurustelusta ja allekirjoittamasta paperia, jolla olisi siirretty An ’perintörahat’ Oksasen omistukseen. Tosin poliisi, jolta Oksanen joutui pyytämään apua An häirinnältä, totesi, että ’perintö’ olisi saattanut tarkoittaakin konkurssivelkojen siirtämistä Oksasen nimiin. Koska HA tuntuu hävinneen jäljettömiin, hän lienee jo kuollut, eikä pysty itse vastaamaan puolestaan. Myöskään muilta tapahtumaan osallistuneilta ei ole saatu asiallisia vastauksia.
Kyselyllä toivotaan saavutettavan myös tietoa kiusasta, jota Oksanen joutui elämänsä aikana kokemaan. Mistä kiusa alun perin lähti liikkeelle, kuka sitä käytti hyväkseen ja mihin sillä kunkin kohdalla pyrittiin. Ilmeistä on, että omaiset toivoivat puutarha-alalla epäonnistuneen hortonomin ryhtyvän äidin omaishoitajaksi ja muiden sukulaisten avustajaksi. Oletus pohjautuu Marja P:n ja Tuula K:n lausuntoon 20 vuotta sitten aikana, jolloin perheen äiti ei vielä hoitajaa edes tarvinnut.
Mihin perustuivat epäonnistumiset työelämässä? Koulumenestys ei sitä ennakoinut. Miksi keneltäkään ei tuntunut löytyvän tukea uran luomiseen, vaan hyvin monesta työpaikasta on löytynyt ilmaus ”mitätöinti”. Näyttäisi myös siltä, että ohjailu työtehtäviin, jotka olivat Oksaselle uusia ja joihin hän toivoi turhaan opastusta, oli hyvin organisoitua.
Miksi kaikki yritys työuran luomiseen piti mitätöidä? Oliko se kostoa, jonka oikeutti oletus, että Oksanen oli tuhonnut joltakin toiselta työuran, ihmissuhteita tai peräti koko elämän? Tämä oletus pohjautuu Tuula X:n ja HA:n lausuntoihin. Vai oliko takana vain äidin toive saada edes yksi lapsistaan hoitoalalle, joka oli äidin oma lempiammatti ja jota toivetta jonkinsortin laukaalainen ’kiusaporukka’ päätti käyttää hyväkseen. Tavalla, johon perhe ei olisi suostunut, jos olisi tiennyt, millä keinon päämäärään pyrittiin.
Onko totta, että Oksasen väitettiin olevan varasteleva skitsofreenikko, jolloin suurin osa ihmisistä veti tukensa pois? Onko totta, että Oksasen väitettiin olleen jossain vaiheessa vankilassa ja asuneen mielenterveyspotilaiden asuntolassa Parolassa, jolloin saatiin mahdolliset työtarjoukset karsittua ulottumattomiin? Onko totta, että Oksasesta yritettiin tehdä sosiopaatti, joka ei välitä omaistensa hädästä? Kysyikö kukaan, riittävätkö ihmisen voimat auttaa muita hädänalaisia, jos oma elämä on koko ajan lähes lynkkaamista muistuttavan herjailun alla?
Onko totta, että Oksasen väittiin olevan alkoholisti ja narkomaani? Onko totta, että hänen elämänsä seuraamiseen käytettiin luvatonta salakuuntelua ja –katselua? Tämä tieto perustuu laitteisiin, joita asunnosta löytyi, sekä tapahtumiin, jotka selittyvät vain hyvin tarkan seurannan ansiosta.
Onko totta, että Oksasen kirjeenvaihtoa manipuloitiin? Onko totta, että tällä kaikella pyrittiin ahdistamaan Oksanen hyvin ahtaalle yksinäisyyteen, köyhyyteen ja nurkkaan, jossa tilanteessa muuta vaihtoehtoa ei olisi jäänyt kuin äidin makuukamariin muutto? Jotta herajlynkka ei paljastuisi. Ja jotta herjalynkan takana olevan korkea-arvoisen upseerin / toimittajan (?) elämäntapa ei paljastuisi.
Onko mahdollista, että jos yllä kuvattu on totta edes pieneltä osin, Sisko Oksasen elämän organisojat itse ovat terveitä järjenkäytöltään? Vaikka vanhuuden höperö äiti antaisi käskyn tuhota mahdollisuuden työelämään, jotta saisi ilmaisen kotiavun, onko nuorilla, terveinä itseään mainostavina, oikeus lähteä toteuttamaan kiusaa? Kummalla taholla mielenköyhyys syvempi on?
Nämä ja monet muut kysymykset odottavat vastausta, jotta elämän räsymatto yhden ihmisen kohdalla tulisi kudottua loppuun asti ja monen muun räsymatto saisi uusia värejä kudevalikoimaansa.
Enonkoskella 15.2.2011/ AE