--- lue huhtikuun päiväkirjamerkintäni... 

 

Kukkakedontiellä


 Olin muuttanut pienelle paikkakunnalle vanhuuden päiviä viettämään. Valintani osui Kukkakedontielle, sillä pidin kadun nimestä. Pidin myös ympärillä olevasta luonnosta, sillä sain asunnon läheltä suunnattoman kaunista kansallispuistoa. Kuusikymmenvuotiaaksi olin vielä aika reipas ja metsissä vaeltaminen oli rakkain harrastukseni. Kukkakedontielle halusin sydämestäni kotiutua.


 

Kotini oli rivitalon päätyhuoneistossa, jonka kuistilta saattoi jutella jokaisen Kukkakedontiellä kulkevan kanssa. Kuvittelin, että jos joskus tunnen itseni yksinäiseksi, laitan tuolin talon päätyyn ja perustan keskustelupiirin ”Katukimppa”. Mutta nyt ei ollut vielä sen aika.


 

Neljän huoneiston rivitalossamme kolme huoneistoa oli asuttuja. Minä asuin, kuten jo kerroinkin, Kukkakedontien puoleisessa päädyssä. Toinen pääty oli metsänreunassa ja se oli asuttamaton. Seinäni takana ikivanha Helmi-mummu vietti eläkepäiviään ja hänen seinänsä takana majaa piti Sulo, yksinäinen vanhapoika.


 

”Kyllä minä vielä saan uusia ystäviä” mietin usein katsellessani ikkunani ohitse polkaisevaa hyväntuulisen näköistä miestä. Ehkä viisvitonen tai sinne päin. Väinö-nimellä häntä puhuteltiin, joten se varmaan oli hänen nimensä. Väinö kävi lähes joka päivä aamupäiväkahvilla Sulon luona. Kai hän myös autteli miestä silloin tällöin, sillä Sulo oli alkoholin taakoittama pieni mies. Katselin usein ikkunasta hänen menoaan keskustaan kaupoille. Kummallista, miten samanlaiseksi alkoholi tekee kaikkien ihmisten kävelytavan. Aivan kuin nukke kulkisi kadulla. Mutta läheltä katsottuna nämä nuket ovat mykistävän henkeäsalpaavia. Viina oli runnellut Sulonkin kasvot vääristyneiksi, mutta silmien ylpeä leimu ei ollut hiipunut minnekään. Hän tiesi sisimmässään olevansa jotakin, hänkin.


 

Kuten arvelin Helminkin kohdalla olleen, ainakin nuorempana. Kerran haravoin ensimmäisiä syystuulten tiputtamia koivun lehtiä oveni edustalta. Iso virpiangervo röyhisteli oksiaan keittiöni ikkunan alla ja sinne päätin sujauttaa haravointijätteen. Juuri kun luulin, ettei kukaan nähnyt ja kopsuttelin haravaani pensaan tyvellä, totesin Helmin tulleen tupakalle omalle ovelleen.


 

”Päivää” sanoin häkeltyneenä ja kokeilin haravan piikeillä hänen puoltaan ikään kuin olisin juuri ajatellut haravoida senkin.

”Minä voin ajan kulukseni haravoida tämän teidänkin puolenne, jos ette pahastu” jatkoin reippaan iloisena. Tiesin, että mummot arvostavat iloisuutta ja reippaita otteita.

Helmi vastasi ovelat silmät vilkkuen, tupakka sormien välissä väristen:

”Kyllä sen mun puolesta voi siistiä. Kyllä mä viime keväänä vähä haravoin, mutta sinne ne jäi roskat pensaan alle. En jaksanu viiä pois, eikä huoltomies ehtinny.”

”Mitäs niitä pois viemään” kiiruhdin sanomaan. ”Siellähän ne maatuvat mullaksi pensaan alle. Ei tähän pihaan ole varmaan multaa tuotu vuosikausiin” sanoin ja osoittelin haravallani pensaita pihan keskellä.

”Eipä juur” sanoi mummo ja katseli minua pisteliäästi. Veti henkoset ja sanoi sitten:

”En minä jaksa enneä ku nuo jalat ei oikein pijä peällä.”


 

Vähän minua silmäiltyään, hän käännähti vilkaisemaan Sulon asuntoon päin ja kuiskasi silmät viiruisina kuin suuren, ihanan salaisuuden:

”Tuossa vieressä assuu miehiä.”


 

Aivorattaani pyörähtivät muutaman kierroksen tyhjää. Jouduin ponnistelemaan löytääkseni oikeat sanat. Päätin olla asiallinen ja sanoin:

”Niin. Miehet eivät useinkaan ole kovin kiinnostuneita puutarhan hoidosta.”


 

Väärin meni. Helmi tuijotti minua hetken nyreä ilme kasvoillaan ja karisteli sitten tuhkaa keskittyneesti tupakkansa päästä.

Kun hän nosti tupakan uudelleen huulilleen, kysyin:

”Te varmaan tunsitte tämän mummon, joka asui tässä ennen minua?”

”Kyllä” nyökytteli Helmi ja puhalteli pikku haikuja. ”Hän ol aeka vanha, ku joutu jalakasienen takia leikattavaks. Ku minä kyselin sen pojalta, niin se sano, ettei äet enneä tu takasin” Helmi muotoili ympäripyöreästi mietteitään.

Yritin tarkentaa:

”Kuoliko hän sairaalaan?”

Helmi vaikeni pitkään, tuijotti minua kuin olisin puhunut vierasta kieltä. Lopulta hän sanoi:

”Niin se poeka sano, ettei äet enneä tu takaisin.”

Vasta silloin tajusin, että Helmistä oli kiusallista sanoa sanaa ”kuolema”. Nieleskelin loput puheenaiheet ja heristelin korviani:

”Ai. Mun puhelimeni taitaa soida. Hyvää päivän jatkoa teille” sanoin kiireisenä ja livahdin kulman taakse, jossa pääsisäänkäyntini oli.


 

”Ei taida löytyä ystävää tästä talosta” mietin lopulta. Päätin paneutua pajunpunontaan, jonka olin oppinut kouluaikoinani. Kunnan puistotyöntekijät olivat neuvoneet, mistä voin hakea pajua ilmaiseksi. Yritin tehdä kompostikehikon asuntopihani nurkkaan puutarhajätettä varten. Muutoin olisin joutunut viemään kaiken hyvän multa-aineksen taloyhtiön biojätekeräykseen. Minusta se olisi ollut tuhlausta.


 

Innostuin työstäni niin, että ahersin punosten kanssa vielä illalla seitsemän aikaan. Aurinko oli painumassa naapuritalon taakse, mutta heitteli vielä viivästyneitä säteitään talon katon lappeelta minunkin pihaani. Toisella korvallani kuulin Sulon takapihalta puhetta. Saman puolen silmäkulmalla näin pensaiden oksien lomasta miehen hahmon lähestyvän pyörän kanssa takapihojamme halkovaa tietä pitkin. Kun hahmo oli päässyt aitapensaani taakse, totesin, että Väinöhän se sieltä tuli pyöräänsä taluttaen. Ilmeisesti hän oli vienyt pyöränsä tällä kertaa takapihalle.


 

Väinö käveli hitaasti pihani ohi. Sen päädyssä kasvoi vain yksi koivu, joten hän saattoi tarkastella työskentelyäni esteettä. Yritin olla oikein hiljaa ja keskittynyt. Mutta juuri ennen kuin hänen oli määrä kääntyä kotikadullemme, hän pysähtyi, perääntyi vähän ja tuli pihani eteen seisomaan.


 

Väinö takerteli ja etsi sanoja:

”Tuota noen. Sinä ku ot vasta tullu tähä asustaa” ja sitten hän piti tauon. Pyöritteli pyöränsä etupyörää hiekalla ja läimäytti ohjaustankoa kerran. Säikähdin, että olin tehnyt jotakin väärin ja jäin tuijottamaan häntä hartiat köyryssä. Oli otettava puolustusasento.


 

Väinö jatkoi pyörän pyörittämistä. Hän ikään kuin näytti etsivän sen tekemistä jäljistä sanoja. Lopulta hän ryhdistäytyi ja sanoi mietiskellen:

”Ku sinä nuita pajutöetä tiet. Minunki sisko tekköö pajusta vaekka mitä.”


 

Jännityksen ote herposi ja saatoin kuunnella rennommin. Korviini särähti sana ”sisko”, sillä olen saanut kantaa sitä nimeä lapsesta saakka, enkä pidä ihmisistä, jotka eivät käytä oikeaa muotoa ”sisar” puhuessaan sisarestaan. Mutta annoin Väinön jatkaa sisaren kehumista. Päätään pudistellen hän sanoi:

”Sisko on niin taetava, että on tehny lintuja ja kaekkea sellastakkii. Emminä voan nuita ossoas tehä, mutta puutöetä. Niitä minä oon tehny paljo. Nytki mulla on tuolla valamistumassa kapiokirstu. Semmone, tiijät varmaa” hän kysäisi pyöräänsä tuijottaen, muttei odottanut vastausta minulta, vaan jatkoi:

”Siinä on kuparista ne helatki. Ja sitte minä moalasin siihe vähä kukkia. Kyllä ne kehu, että on se aeka hyvä. Voa mitäpä sillä tekis. Niinno. Kyllä kae sille käöttöä löytyy.”


 

Väinö vapisutteli etupyörää ja iski muutaman kerran satulaa. Sanojen laittaminen peräkkäin tuntui vähän vaikealta.

Annoin hänen jatkaa:

”Kyllä minäki jottae ossoan tehä. Nytki oon mänössä sorvoomoa laotoo koapin nurkkaa. Kato. Tässä mulla on näöte” hän sanoi ja töksäytti minua kohti pientä laudanpalaa.

Nyökkäilin ja yritin kuvitella, mikä toimenpide oli menossa, mutta en keksinyt.


 

Väinö jatkoi:

”Minä asun tuolla, tuolla” hän nakkeli päätään kotikatuni itäpäähän päin ja jatkoi hieman arasti Sulon pihaan vilkaisten:

”Emminä sinne ketä tahhaa huoli käömää. Kyllä minä ossoan seorav’ valita.” Hän katsahti minuun päin ystävällisen arvioivasti ja jatkoi:

”Minä haluan, että kot on aena siistissä kunnossa. Niin kaet sinäki” hän kysyi nyökäten asuntooni päin.


 

Nyökkäsin. Kyllä minä siitä todella pitäisin, mutta onneksi ei Väinö nähnyt sisälle. Annoin hänen jatkaa:

”Ootko sinä ostannu koko tämä hotelli?”

Katsahdin pientä yksiötäni ja sanoin:

”En. Tämä on kunnan vuokra-asunto.”

”Niin, no. Mitäs tuota” sanoi Väinö lohduttavasti ja pyöritteli taas etupyörää hiekalla.

Kohta hän jatkoi:

”Mutta hienoa se o osata tehä pajutöetäki. Voe että, mun sisko onniissä kyllä tos taetava. Soatan männä käömää siellä ens viikoloppuna.”

Ehkä olisi pitänyt olla kiinnostunut, mutta päätin vastata:

”Minä olen vasta opetellut pajutöitä. Tämä on ihan vain harjoittelemista.”


 

Väinö kiirehti sanomaan:

”Niin minäkin. Minäki oon ihan vuatimato.”

Väinö häkeltyi. Hän tuijotti hetken Kukkakedontielle ja sanoi sitten syrjäsilmin:

”Nii. Mitäs minä tässä nyt.”

Hän pyöräytti etupyörää ja laittoi sen osoittamaan kirkonkylälle päin. Nosti sitten toisen jalan jalustimelle ja sanoi sivultaan:

”Pitteä tervehtiä. No. Hei nyt.”

Olin todella jättänyt tervehtimättä useita kertoja hänet nähdessäni, mutta kai se ei enää onnistuisi.


 

Muutama päivä tuon tapahtuman jälkeen epäonnistuin Väinön kanssa toisen kerran. Olin ollut kitkemästä kukkapenkkiäni kun kuulin puhelimen soivan sisällä. Ehdin ottaa yhden askeleen kun kuulin takaani ilahtuneen huudon:

”Päeveä. Sitä työtä sitä vuoan riittää.”

Nyökkäsin ja kiiruhdin sisälle.

Avoimesta ovesta kuulin Väinön huutavan kovalla äänellä. Kurkistin ikkunasta ulos. Väinöllä oli kännykkä korvallaan, hän käveli hurjaa rinkiä naapurin nurmikolla ja suorastaan karjui sanansa:

”Ku ei se puhu mittää.”

Istahdin keittiön jakkaralle ja puhelinta avatessani mietin, että kännykkä tekee liian helpoksi saada neuvoja ongelmaansa.

Mutta tämän jälkeen Väinö tervehti minua aina hyvin asiallisesti.


 

Kitkemistyötä riitti, mutta silti halusin vähän lisää istutuksia. Rupesin tekemään pajupistokaista laatikkoistutuksia. Eräänä päivänä kyhjötin oveni edustalla korjaillen pajujen asentoa. Selkäni takaa kuului yht’äkkiä lempeä-ääninen tervehdys:

”Päivää!”

Käännähdin ja totesin eteeni ojennetun käden odottavan tervehdystä. Kättelin ja katselin häkeltyneenä edessäni seisovaa rotevaa, vinosilmäistä naista. Hän oli pukeutunut pitkään maalaisnaisen hameeseen ja löysään puolitakkiin. Kädessään hänellä oli puolitäysi rypistynyt muovikassi. Hänen iloiset, yksinkertaiset silmänsä kertoivat kaiken. Irrottauduin nopeasti ja kyykistyin työni puoleen. Nainen jäi seisomaan taakseni ja kysyi:

”Sinä olet vasta tullut tähän asumaan?”

”Olen kyllä” vastasin.

”Asutko sinä yksin” hän kysyi.

”Joo” vastasin.

”Onko sinulla miestä?”

”Ei ole” vastasin.

Naisen kysymykset tippuivat niskaani kuin kylmät vesipisarat.

”Oletko sinä työtön?”

”Olen kyllä” vastasin.

”Onko sinulla lapsia?”

”Ei ole” vastasin.

”Minä kävin tässä usein kylässä” hän sanoi.

”Tunsitko sinä hyvin tämän Iita-mummon” päätin kysyä saadakseni huomion itsestäni jonnekin muualle.

Nainen ei vastannut. Hän kysyi:

”Saanko minä tulla kylään?”

”En nyt ehdi, kun pitää saada tämä valmiisi” kiiruhdin selittämään ja painauduin alemmas työni puoleen.

”Minä tulen joskus kylään.”

Kun en osannut vastata, hän sanoi

”Soitan ovikelloa, kun tulen kylään.”

Minä painauduin vieläkin alemmas työni puoleen.


 

Näin.

Olin kuukauden sisällä tutustunut kolmeen ihmiseen, mutta tuttavuus jäi lyhyenlaiseksi. Muut kotikatuni asukkaat kulkivat ohitseni puhumatta mitään, hymyillen, kureillen tai tervehtien, mutta nopeasti ohi kulkien. Vain kaupassa ja kirjastossa saatoin puhua hieman enemmän. Jollei metsäalue olisi ollut niinkin laaja ja varustettu hyvillä polustoilla, olisin tuntenut itseni aika yksinäiseksi. Mutta olin varma, että kyllä minä vielä pääsen ihan järkeviinkin puheisiin ihmisten kanssa.


 

Kerran kun olin menossa metsälenkilleni, vastaani käveli nuori, hoikka mies. Nipa, kuten häntä joku kerran huuteli. Hän lenkkeili lähes päivittäin Kukkakedontiellä. Arvelin hänen olevan opiskelijan tai muun sellaisen. Ihan fiksun näköinen juttukaveriksi, ajattelin.

Kohdalleni tultuaan hän tervehti iloisesti:

”Päivää” ja kulki reippaasti ohi.

Takaani kuului kovaäänistä keskustelua:

”Minä tervehdin heitä, mutta vain yksi vastasi. Koko komppania käveli ohitseni heilutellen aseitaan ja ellen minä olisi ollut voimakas, olisivat he nitistäneet meidät siihen paikkaan. Mutta eläköön voittoisa joukkomme! Me selvisimme.”


 

Kurkistin taakseni.

Nuori mies siellä keskusteli joukkionsa kanssa.

Kiiruhdin pikimiten metsään ja varoin enää kohtaamasta häntä ja hänen joukkoaan.


 

Siitä huolimatta satuin kerran vastakkain hänen kanssaan. Olin tulossa polkupyörällä kaupalta ja minulla oli tarakalla ja ohjaustangon sangassa kauppakassit. Nipa käveli kovaa vauhtia tien toisella puolella vastaani. Hämmennyin ajatusta, että hän näkee minun joukkoni nyt jotenkin ylivoimaisena. Minullahan on kone allani. Ties vaikka kuvittelee sen olevan panssarivaunu. Jos hän näkee, että meillä kaikilla on panssarivaunu allamme, hän alkaa tulittaa keskellä katua, eikä minulla ole aavistustakaan, kuinka näitä joukkoja komennetaan.


 

Laskeuduin pyörältä ja olin kiinnittävänäni laukkua tiukemmin tarakkaan Nipan ohittaessa minut. Syrjäsilmällä seurasin hänen loittonemistaan. En kuullut varmaankaan kaikkea, mutta ainakin hän sanoi jotenkin, että:

”Haa. Joutuivat peräytymään. Piiloutuivat. Meidän” ja jotakin, mitä en enää kuullut.

Onnittelin itseäni nopeasta oivalluskyvystä. Joskin kyllä katsahdin ympärille, olisiko lähelläni seisonut neuvonantajia.


 

Talutin pyörääni. En ollut enää ihan varma itsestäni. Huomasin, että erään rivitalon päädyssä seisoi nuorehko nainen tuijottaen minua häpeilemättömän uteliaana. Kukkaruukku roikkui hänen sormiensa päissä. Siis sananmukaisesti sormien ulkopuolella, mutta sormissa kiinni, mutta ei tippunut. Nainen oli kuin ruukkua ei olisi ollut ollenkaan. Tervehtiäkö vai ei?


 

Päätin vähän onnahtaa, kuin olisi jalkaan sattunut ja jouduin katsomaan alas. Painelin vähän aikaa nilkkaani ja rupesin nilkuttamaan eteenpäin pyörä oikean käden varassa vaappuen. Kun olin päässyt vähän loitommalle naisesta nousin pyörän päälle ja läksin polkemaan. Mutta olin päässyt vain muutaman metrin kun tunsin takapyörän heilahtavan ja kuulin mäjähdyksen.


 

Olivatko Nipan joukot irrottaneet remmin tavaroitteni ympäriltä? Joka tapauksessa nyt koko kassin sisältä lojui tiellä. Vaistomaisesti pyörähdin kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri ja katsoin, näkikö kukaan. Ketään ei näkynyt, joten ei tarvinnut selitellä. Keräilin tavarani kassiin, sidoin sen uudelleen kiinni ja talutin pyörän loppumatkan kotiin.


 

Mutta olin päättänyt kotiutua. Vaikka olikin vähän vaikeaa, niin uskoin lopulta onnistuvani. Kerran sitten sattui niin, että laajakaistaverkkoa asentamaan tullut mies käveli keittiöön luokseni sanoen:

”Mitäs tehtäisiin? Johtoa on tämän verran, mutta kosketin tuolla asti.”

”Siirrä seinää” vastasin empimättä.

Tunsin kotiutuneeni kylän asukkaaksi.