Vaalean punaiset korkokengät


 

Mitäs pidät?” hän kysyi hilpeällä, hivenen omahyväisellä äänellä seistessään vaaleanpunaisissa avokasmallisissa korkokengissään keittiöni pöydän vieressä. Juhlakenkien glamour himmeni hänen arkivaatetuksensa takia, vaikka se olikin täydellinen mainoskuvien kopio elegantista, nuorekkaasta virkanaisesta. Pistämättömän tiukka minihame ja hyvin tyköistuva v-aukkoinen neulepusero eivät jättäneet sijaa arvailuille vartalon muodoista. Tukevahkot, tasapaksut jalat korostivat epäsuhtaa, jonka kenkien tyyli olisi vaatinut, joten totesin:

Aika paha.” Hän kumartui hieromaan sääriään, vilkaisi sitten minua ja teki omat arvionsa. Minä istuin hänen edessään Aino-tossuissa ja punaisissa villasukissa. Hiukseni hapsottivat kuivana ohdakeketona ja minulta puuttui vasen kulmahammas, minkä varsinkin lapset huomioivat aina. Meitä ei voinut verrata!


 

Huolettomasti istuutuen hän heitti oikean jalan vasemman päälle ja nosteli siinä vaaleanpunaisen korkokengän päkiää:

Niinkö sinusta. Minusta nämä ovat ihanat. Ostin heti, kun näin ne hyllyllä. Näissä tuntui olevan jotakin hmm – hmm, sellaista sykettä. Ja näissä on kiva kävellä. Tunnen itseni aivan uudeksi ihmiseksi. Mutta mitäs sinulle?” hän jutteli huolettoman rupattelevasti ja katseli ympärilleen, kun nostin teepannua kaataakseni meille juotavaa. Hän kiiruhti sanomaan:

Älä kaada minulle täyttä kuppia. Olen juuri syönyt ja minun pitää huolehtia linjoistani. Huomasitko, olen päässyt lähes samoihin mittoihin, kuin kymmenen vuotta sitten? Tuulakin sanoi, että näytän paljon nuoremmalta kuin Marjatan aikana. Vasta nyt alan näkemään, miten tavattoman raskasta Marjatan kanssa oli tehdä töitä. Kikan ja Sannan kanssa työt sujuvat niin ihanan helposti. He ovat oppineet tekemään työt aivan kuin itse ne tekisin. Voimme keskustella kaikesta aivan avoimesti. Nyt meillä on kaikki niin ihanan avointa ja selkeää. Pahinta oli se Marjatan salailu. Lappuja ja kuitteja sai etsiä milloin minkin pinon alta. Välillä hän vei niitä kotiin tai piilotti jonnekin muualle. Koko ajan piti vahtia, onko kaikki tehty, mistä sovittiin. Ja kun meitä ei ollut kuin me kaksi, niin minä sain aina olla tarkistamassa hänen jälkiään.” Vaaleanpunainen korkokenkä nytkähteli vähän joka suuntaan hermostuneen näköisenä.


 

Mieleeni tuli kohtaus heidän Ladyculture konsulttitoimistossaan siellä kerran käydessäni. Marjatta toi meille nähtäväksi tekstin, jonka hän oli suunnitellut seuraavaa tyylikurssia varten. Työ oli täysin hänen vastuullaan, kukaan muu ei ottanut siihen osaa. Syytä moiseen järjestelyyn en keksinyt. Kokonaisuus oli kaunis, mutta tekstiin oli jäänyt pieni virhe. Siitä alkoi melkoinen ryöpytys. Marjatan itsehillintä kesti ihailtavan hyvin ja vähän surullisena hän lähti työpöytänsä ääreen. Hän, johtaja hävisi hiljaisena paperipinonsa taakse. Mutta minä sain kuulla Marjatan huolimattomuudesta ja mauttomista kurssi-ideoista pikku tarkkoja kuvauksia vielä tunnin.


 

Vaaleanpunaiset korkokengät kipittivät tiskipöydän luo. Hän kävi ottamasta hanasta kylmää vettä teekuppiinsa, kuten usein ennenkin. Unohdin aina laittaa pöytään kylmävesikannun, koska kukaan muu tuttavistani ei sellaista tarvinnut. Istumaan asettuessaan hän joutui vetämään hamettaan alaspäin, sillä se uhkasi nousta kiusallisen ylös. Sitten hän asetteli taas jalkansa sievästi päällekkäin, siveli sääriään ja ihaili hetken vaaleanpunaista korkokenkäänsä, joka heilui vienosti edestakaisin. Yht’äkkiä kenkä pysähtyi ja sukkelin liikkein hän järjesteli kupin uuteen kohtaan pöydällä, jotta saattoi istua rennommin sivuttain pöytäni ääressä. Kuppiaan sekoitellen, vaikkei siinä sokeria ollutkaan ja teekin oli varmaan aika haaleaa, hän katseli minua tiukan odottavasti kunnes aloin kertoa:


 

Ei minulla sen kummempaa. Mummoa kävin eilen katsomassa. Hän toimi minusta mielenkiintoisen oudosti. Oletko koskaan törmännyt sellaiseen, että toinen antaa käskyn tai pyynnön niin huolimattomasti tai painostavasti, että väkisinkin teet virheen?” Hän pudisteli päätään, mutristi suutaan ja rypisti kulmakarvojaan. Vaaleanpunainen korkokenkä nytkähti kerran, mutta jäi sitten ilmaan roikkumaan. Tuijotin kenkää ja yritin koota sanottavani jotenkin järkeväksi, sillä en ollut vielä miettinyt tapahtunutta kovin tarkasti. Sanoja tapaillen jatkoin:

No sellaista on tapahtunut ennenkin ja olen ihmetellyt, miten voin olla niin tavattoman tyhmä. Kerran esimerkiksi menin hänen luokseen iltapäivällä ja hän tuli ulkoportaille minua vastaan. Juttelimme siinä hetken päivän kuulumisia ja hän pyysi, että haravoisin koivunlehtiä sillä aikaa kun hän kiehauttaa kahvit. Sää oli ihan mukava ja mielelläni jäin ulos hetkeksi, sillä olin ollut sisällä koko päivän. En muista tapaa, jolla hän asian esitti, mutta ohjeet olivat tarkat ja tiukat. Mietin silloinkin, miten hän onnistuu tekemään näinkin yksinkertaisen asian niin käsittämättömän vaikeaselkoiseksi. Lisäksi oli tunne, että hänen silmänsä seurasivat jokaista liikettäni. Yritin haravoida rinteen takana aivan kuin peläten arvostelua väärästä työtavasta. Tunsin itseni aivan naurettavaksi. Ennen sisälle menoaan hän oli pyytänyt, että kaadan lehdet kompostin päälle. Hänellä oli talon sivulla Biolanin jätekompostori ja sen vieressä vanhempi, jälkikompostoinnin alla oleva kasa. Ajattelin, että hän halusi lehdet tämän maatuvan kasan päälle katteeksi, että kasa pysyy lämpimänä. Olin juuri heittämässä lehdet kompostin päälle, kun hän ilmestyi kuin tyhjästä ulko-ovelle ja huusi:

Ei siihen! Eikö sinulla ole aivoja ollenkaan? Kaada ne siihen vierelle. Etkö sinä nyt näe, että siitä on juuri viety pois edellinen komposti ja siinä minä pidän aina lehtiä seosaineeksi.” Totesin, että naapurin mies oli pihassaan ja kääntyi katselemaan meihin päin. Päässäni humisi tyhjyys. Mummo kääntyi mennäkseen sisälle, kun kaasin lehdet maahan ja ajattelin typertyneenä, että minähän aavistin, että tässä oli jotakin outoa.

Nolona ja hämillisenä menin kahville. Siellä hän torui minua vielä hetken eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan kysymystäni, miksei hän käskenyt kaatamaan lehtiä kohtaan, josta edellinen komposti on viety pois.”


 

Pidin pienen tauon ja suoristauduin tuolillani. Vaaleanpunaisen korkokengän avonainen takaosa heilahteli harvakseltaan napakasti ylös ja alas. Hän sanoi nyreästi:

Mutta onko tuossa nyt mitään kummallista. Sinä vain käsitit käskyn väärin. Tuskin hän sitä tahallaan teki. Ei tuon ikäinen ihminen enää jaksa kovin tarkka ohjeissaan olla.” Vastaus ei tyydyttänyt minua. Vaaleanpunainen korkokenkä oli pysähtynyt, kuin odottaen jatkoa, joten päätin kertoa tämänkertaisen jutun:


 

No niin. Nyt kävi sitten näin. Hän pyysi minua keräämään nokkosia, jotka olivat kasvaneet kesän aikana hyvän kokoisiksi. Kasvuston hän oli leikannut huolellisesti alas keväällä, jotta näin syksyllä siitä saisi uutta satoa. Itselleen hän oli jo tarpeeksi kerännyt. Hän kuvasi monin sanoin, kuinka tuuhea ja terve uusi kasvusto on ja olisi sääli, jos kukaan ei sitä tarvitsisikaan. Hän sanoi:

Siinä se on ihan ulkovajan nurkalla. Näet sen heti, kun menet kulman taakse. Et kerta kaikkiaan voi olla näkemättä sitä. Kerää niin paljon kuin haluat. Ota sirppi mukaan siitä terassin alta niin saat nopeammin.’ Läksin ulos jonkinlainen pahan aavistus mielessäni, mutten saanut heti kiinni, mitä epäilin. Kun pääsin vajan nurkalle, totesin, että paikassa, josta hän oli kertonut, kasvoi päällisin puolin vain heinää ja valvattia. Nokkosta näkyi siellä täällä hentoina versoina. Jos nyt menisin takaisin kysymään, mitä hän oli tarkoittanut, alkaisi mahtava saarna aivottomuudesta ja näkökyvyttömyydestä ja mielenköyhyydestä, joten päätin toimia toisin. Päättelin, että jos hän odottaa minun menevän kysymään lisäohjeita, enkä menekään, hän tulisi kohta katsomaan, olenko löytänyt paikan ja kertomaan omat kommenttinsa yrityksestäni kerätä nokkosia paikasta, jossa niitä ei ole. Sipasin kohdasta pari neliötä sirpillä alas, heittelin versot alapuolella olevaan rinteeseen, keräsin parhaat kymmenen nokkosta ja siirryin marjapensaiden luo, jossa nokkosta oli tiuhana kasvustona ainakin kolme neliötä. Parin minuutin kuluttua mummo köpötteli keppinsä kanssa horjuen vajan nurkalle ja sanoi: ’Minä päätin tulla katsomaan, mitä sinä täällä touhuat, kun ei kuulunut mitään ääniä.’ Katselin häntä silmät suurina tapittaen ja ajattelin, että ”siis sittenkin”. Hän jatkoi:

Jaah - ha. Sinä olet mennyt sinne. Eikö tuossa muka ollut mitään. Minä kävin viimeksi tänä aamuna katsomassa ja siinä oli niin ihana kasvusto.’ Sanoin hänelle huolettoman oloisena:

Oli siinä vähän, mutta keräsin ne jo. Ajattelin sitten tulla tänne, kun täällä on näin paljon nokkosta. Nämähän pitää kuitenkin katkoa, kun marjoja ruvetaan keräämään.’ Hän mutisi: ’No, niin. No, tee nyt sitten miten tahdot. Tule sitten kohta kahville. Se alkaa olla jo valmis.’ Ja sen sanottuaan hän köpitteli tiehensä. Sisällä hän vielä kerran yritti harhauttaa minua käskemällä ottamaan kansia paikasta, jossa niitä ei ollut. Mutta ajattele, kun tulkitsin sen olettaen, että hän harhauttaa, löysin ne paikasta, jossa itse päättelin niiden olevan.”


 

Puhuin melkein paatoksella, sillä olin yhäkin järkyttynyt havainnostani. Vaaleanpunaisen korkokengän kärki teki nopeaa nykivää liikettä ylös ja alas ja hän sanoi hämillisenä hymyillen:

Eee-en minä ymmärrä.” Olimme molemmat hetken hiljaa. Hänen ajatuksiaan en osannut arvioida, mutta tunsin itseni taas ihan hölmöksi. Minulla oli vain näitä mummojuttuja, mutta hän eli dynaamista ja menevää nuoren johtajan elämää. En yhtään ihmetellyt, että asia ei häntä edes kiinnostanut, vaan sormiaan pöytään naputellen tuntui odottavan omaa vuoroaan. Päätäni pudistellen hain teepannun ja kaasin hänelle kysyen:

Otatko lisää. Sinulla näyttää olevan siellä vielä, mutta laitanko lämmintä päälle?”

Älä, älä paljon. No, laita nyt vähän sitten” hän sanoi, muutti istuma-asentoa hetkeksi, mutta siirtyi kohta takaisin vanhaan asentoonsa. Vaaleanpunaista korkokenkäänsä ihaillen hän sitten sanoi värisevällä äänellä:


 

Haluatko kuulla, mitä minulle tapahtui vähän aikaa sitten?” Hän oli niin jännittyneen oloinen, että vaikka olisin sanonut mitä, hän olisi kertonut. Tunsin jo merkit. Hän jatkoi:

En ole sinulle vielä kertonutkaan, että olen viime keväästä asti deittaillut sellaisen Martin kanssa,” hän sanoi äänessään salaperäinen, käheän matala sointi. Nostelin kulmakarvojani ja ilmehdin hymyillen ja nyökkäillen. Sanoin ”yhmm - yh” ja hän jatkoi:

Martilla on hyvin samanlainen elämänkatsomus kuin minulla. Monta kertaa olen nauranut hänelle, ettei meidän keskustelusta kohta tule mitään, kun saatan vain sanoa, että ’olen samaa mieltä’ ja ’sillai minäkin asian näen’ ja ’niin minäkin olen sen ymmärtänyt’. Kirjoittelu on antanut minulle valtavasti uusia ideoita ja vahvuutta työhönikin. Martti tekee väikkäriä koulutuskeskuksessa työn ohessa. Ja hän on kerta kaikkiaan niin ihanan erilainen ajatuksiltaan kuin se hölmö Jari, muistathan?” Ja kun nyökkäsin hän jatkoi vaaleanpunaista korkokenkää värisyttäen:


 

Lopulta todettiin Martin kanssa, että olisi kiva tavatakin. Molemmilla meillä oli aina kiireistä, mutta lopulta löytyi yksi lauantai-iltapäivä, jolloin sovimme tapaamisesta hänen luonaan. Hän lupasi tarjota itse valmistamansa päivällisen. Martti rakastaa ruuanlaittoa! Ei me mitään pusi-pusi-juttuja oltu kirjoiteltu, mutta hän vaikutti tosi kivalta ja ajattelin, että olisihan tämä taas vähän vaihtelua, kun töissä on ollut niin kiireistä” hän huudahti iloisen väkinäisesti, tiputti vaaleanpunaiset korkokengät vierekkäin lattialle, nykäisi minihamettaan alaspäin, laittoi kädet polvilleen ja jatkoi innosta hytisten:

En lähtenyt sillä viikolla Tuulikin kanssa perjantaina kapakkaan, joten hän oli mennyt sinne yksin ja ”löytänyt elämänsä miehen”. Ties monesko se taas oli, en ole enää vuosiin pysynyt laskussa mukana!” Kommenttia seurasi tyttömäinen naurunpurskahdus ja vaaleanpunaiset korkokengät siirtyivät sivulle hieman vinottain, polvien jäädessä tiukasti yhteen. Hän löi muutaman kerran käsiään polviinsa kuin ”voi minun päiviäni” –tyylissä tehdään. Sitten hän jatkoi:

Mies oli ollut baaritiskillä ja Tuulikki oli sanonut sille jotakin, tarkoittamatta varsinaisesti iskeä häntä, mutta mies oli vastannut ja heti heidän välilleen oli syntynyt säpinää. Ja niinhän siinä kävi. Tuulikki meni miehen luo yöllä ja he olivat jutelleet paljon. Juttu pysyi ihan siistinä, eikä niiden välillä mitään ”sellaista” ollut. Lopuksi he olivat sopineet tapaavansa joskus myöhemminkin.” Vaaleanpunaiset korkokengät napottivat taas lattialla vierekkäin ja hän siirteli niitä sivuttain muutaman kerran edestakaisin ja jatkoi sitten:


 

Tuulikki tuli minulle heti aamulla siitä kertomaan. Hän oli niin innoissaan ja onnessaan, tästä ”elämänsä miehestä”. No, joka tapauksessa, hän kuvasi taas tapansa mukaan miestä hyvin tarkkaan kengänkärkiä myöten. Lopulta aloin aavistelemaan, että sehän on Martti. Olin Tuulikille kertonut vain, että deittailen tällaisen miehen kanssa ja että me tavataan seuraavalla viikolla, mutta Tuulikki ei ollut yhdistänyt nimeä, eikä työpaikkaa, eikä muuta sellaista. Hän oli aivan hädissään, kun asia selvisi meille. Jotenkin minusta kyllä näytti, että jollain tasolla hän oli hoksannut, että meillä on nyt kierroksessa sama mies, mutta sellainen Tuulikki on. Silloin kun isku on päällä, hänen on saatava se, mitä hän haluaa. Ja mistäs minä tiesin varmasti, vaikka Marttikin olisi ihan oikeasti rakastunut Tuulikkiin. Vaikka olen varma, että eihän niillä saman lailla yhteistä ole mitään, mutta Tuulikki on todella puoleensavetävä silloin, kun hän päättää valloittaa jonkun. Olenhan minä nähnyt sen niin monta kertaa. Hänellä on nykyään niin mieletön tarve löytää mies itselleen, että jokainen kohdalle sattunut on kerta kaikkiaan vaarassa ja jos hän päättää valloittaa, mies parka on mennyttä.” Hän nauroi tehden käsillään laajoja liikkeitä, kuin syleilläkseen koko maailmaa ja vetäytyi sitten nojaamaan tuolin selkänojaan. Vaaleanpunaiset korkokengät pysyivät lattialla, kantapäät nyt harottaen eri suuntiin.


 

Hymyilin ja nyökkäilin, mutta en osannut kommentoida, vaan annoin hänen jatkaa:

Tuulikki oli nolo ja riidanhaluinen. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että Martti oli ollut asiassa aloitteellinen. Minkä senkin saatan uskoa. Eihän meillä vielä mitään suhdetta sinänsä ollutkaan. Eikä mitään lupauksia annettu. Tuulikki kyseli minulta vihamielisenä, aionko mennä tapaamaan häntä iltapäivällä, sillä aivan ilmeisesti hän pelkäsi, että valloitan hänet takaisin. Sanoin Tuulikille, että tottakai menen, mutta ei se vielä sitä tarkoita, että meidän välille syntyy jotakin. Sitä paitsi, olihan Martilla oikeus tietää, mikä sotku tässä oli syntymässä.” Vaaleanpunainen korkokenkä nousi ilmaan, kun hän vaihtoi istuma-asentoa niin, että risti jalkansa päällekkäin ja laittoi kätensä ristiin polvien ympärille ja jatkoi:


 

Niin minä sitten menin tapaaman Marttia ja hän otti minut vastaan ihan kivasti. Ja minähän aloitin heti kertomalla tilanteen, ettei keskustelu lähtisi menemään väärään suuntaan. Sanoin niin ystävällisesti kuin pystyin:

Minun on kuule, kerrottava, että tässä meidän jutussa on vähän uusia juonia nyt muodostumassa. Katsos, kun nyt on käynyt niin, että sinä iskit eilen illalla minun parhaan kaverini ja hän on vähän mustasukkainen, kun sai tietää, että tulen tänne tänään.’ Ja olisitpa nähnyt Martin ilmeen. Se laittoi kädet silmilleen, heittäytyi tuoliinsa ja voihki siinä ääneen:

Ei, ei tällaista voi tapahtua. Minä en juuri koskaan edes käy kapakoissa ja nyt kun sitten menen, niin sitten käy näin.’ Ja hän päivitteli ja pyyteli anteeksi ja kyseli, miten Tuulikki oli jutun ottanut ja oli kamalan pahoillaan, kun hän nyt sotki meidänkin ystävyyden. Minä vakuuttelin hänelle, ettei hän mitään ole tuhonnut tai sotkenut. Vakuuttelin hänelle, että minä voin Tuulikin kanssa jutella asiasta ihan avoimesti. Itse asiassa koko juttu tuntuu minusta vain hauskalta. Eihän meillä hänen kanssaan mitään suhdetta vielä ollut." Vaaleanpunaiset korkokengät olivat nyt siirtyneet pöydän alle ja kyynärpäät pöydälle. Hän selitti tarkkaan jokaisen vuorosanan, joka Martilla oli lausuttu. Mies oli loppuillasta huomauttanut vaisusti:

Sinä otat asian tosi hienosti. Olisit voinut nostaa asiasta minkälaisen metakan tahansa. Tosi hienosti sinulta.’ Johon hän oli vastannut nauraen:

Mitä tästä nyt riitaa haastamaan. Tuulikki on minun paras kaverini ja minäkin pidän hänestä paljon. Onnea teille vaan, jos löydätte yhteisen sävelen.’ Martti oli ollut vähän ihmeissään ja silminnähden harmistunut. Hän kyllä myönsi, että hän oli ollut asiassa aloitteellinen, mutta ei osannut sanoa, oliko alkoholilla osuutta asiaan. He olivat pohtineet pitkään sitäkin, oliko Tuulikki päättänyt olla välittämättä siitä, jos sittenkin oli tunnistanut Martin ystävänsä deitti –kaveriksi. Martti tuntui ottavan asian raskaasti. Niin oli sitten erottu hyvässä sovussa, mutta vähän noloina ja nolattuina.


 

Vaaleanpunaiset korkokengät tulivat uudelleen näkyviin, sillä hän siirsi ne vierekkäin lattialle pöydän reunan ulkopuolelle. Kädet hän laittoi kauniisti ristiin syliinsä. Salaperäisesti hymyillen hän kertoi, että oli päättänyt lähteä Tuulikin kanssa kapakkaan viikko tämän tapahtuman jälkeen. Sovinnon eleeksi, kuten hän asiaa luonnehti. Martti ei ollut ottanut Tuulikkiin mitään yhteyttä, vaikka tämä oli lähettänyt tekstarin, kaiketi kolmekin. Vaaleanpunainen korkokenkä nousi taas ilmaan, kun hän silmät säihkyen naulitsi katseensa kasvoihini. Tunsin olevani intensiivisen tarkkailun alla, kun hän jatkoi jännityksestä pakahtumaisillaan:

Et usko, miten elämä voi olla ihmeellistä. Me olimme vähän aikaa jutelleet Tuulikin kanssa eri ihmisten kanssa, kun minun silmäni osuivat mieheen, joka astui saliin. Hän katseli siinä ovella hetken ympärilleen ja sitten hän huomasi minut. Ihan sillai tavallisesti pukeutunut mies. Olisi voinut olla vaikka joku varastomies. Mutta ei se minua niinkään kiinnostanut. Me katselimme vain toisiamme silmiin, enkä minä nähnyt ympärilläni enää ketään muita. Hän oli tuntenut ilmeisesti samoin, sillä hän haki minua tanssimaan heti seuraavalle kappaleelle. Ja et usko, miten ihanaa hänen kanssaan oli tanssia. Me vain katseltiin toisiamme silmiin ja keinuttiin musiikin tahtiin. Välillä käytiin istumassa pöydässäkin, mutta ei me edes silloinkaan paljon juteltu. Kerran Tuulikki tuli siihen ja kysyä paukautti omaan tyyliinsä: ’Oletko sinä täkäläisiä, vai mistä tänne ilmestynyt?’ Ja kyllä minä taas häpesin hänen puolestaan. Mies katseli häntä hymyillen ja sanoi ihan ystävällisesti, että hänellä on kesämökki täällä. Minulle tuli kiire päästä tilanteesta eroon, joten sanoin Tuulikille, että minä taitaisin haluta lähteä tanssimaan. Ja kun vilkaisin miestä, niin hänkin nyökkäsi ja niin me taas tanssimme. Tuulikki katseli meitä pitkin hampain, mutta sitten hän hävisi jonnekin kavereittensa kanssa. Et usko, miten ihanaa hänen kanssaan oli vaan olla. Kun hän sitten pyysi yhden maissa lähtemään hänen mökillään käymään, niin minua ei yhtään epäilyttänyt lähteä mukaan. Muistathan, siinä kapakan ulkopuolella on se vakuutusyhtiö S:n talo? Kun me kuljettiin sen ohi, hän sanoi, että hän on töissä tuolla. Minä ajattelin, että varmaan jokin varastomies, mutten viitsinyt kysyä, vaan sanoin, että ’ja minä olen töissä tuolla’ ja osoitin taloa, jossa toimistomme on. Sitten minä vielä lisäsin, että ’noita teidän vakuutuksia en ole koskaan uskonut, mutta jos autokyyti kelpaa Tapiolan laskuun niin lähdetään minun autollani.” Ja sivellen lanteitaan hän näytti siltä, kuin tunteet olisivat risteilleet hänessä niin, ettei osannut ilmentää mitään. Sitten hän jatkoi vaaleanpunaista korkokenkää kiivaasti ilmassa heilutellen:


 

Hän oli nimittäin sanonut ihan rehellisesti, että oli ollut aika lailla humalassa alkuillasta. Koko iltana me emme kumpikaan juoneet kuin tuoremehua, joten olo oli hänelläkin ihan kiva kun lähdettiin ulos.” Pienen tauon jälkeen hän jatkoi puolihuolimattoman tuntuisesti:

Hän kävi vielä tarkistamassa autonsa ovet ja otti sieltä jotakin, mutta en minä siihen autoonkaan juuri kiinnittänyt mitään huomiota. Oli vain niin tavattoman hyvä olla.” Vaaleanpunainen korkokenkä värisi aavistuksen verran. Aivan ilmeisesti hän oli syvällä muisteloissaan ja nautti jokaisesta sanasta. Pienen tauon jälkeen hän jatkoi:


 

Et voi kuvitella, miten hölmistynyt olin, kun menimme hänen mökilleen sisälle ja hän laittoi valot palamaan. En ole ikinä nähnyt niin upeasti sisustettua kesämökkiä!” hän huudahti vieden kädet punertuville poskilleen ja tuijottaen tarkkaavaisesti ilmeitäni. Yritin olla ymmällään olevan ja kiinnostuneen näköinen, joten hän jatkoi:

Sisutus oli upeaa 70-lukua, mutta ei hän välittänyt sitä paljoa esitellä, enkä minä välittänyt kysyä. En koko aikana kysynyt häneltä mitään hänestä itsestään. Lopulta hän myöhemmin illalla kertoi, että hän oli eronnut ja kaksi täysi-ikäistä lasta asuivat jo omissa asunnoissaan. En minä heistä ollut edes kiinnostunut, me vain pääasiassa istuttiin pöydän vieressä. Hän piti minua kädestä kiinni ja silitti välillä hiuksiani ja minut valtasi aivan autuaallinen tunne. Hän pyysi minua jäämään sinne yöksi, mutta en minä halunnut. Hänen kaverinsa kävi ovella moikkaamassa ja minusta olisi ollut kiva tutustua häneenkin, mutta hän lähti pois. Kai se mies kuvitteli, että jään sinne yöksi. Mutta en minä jotenkin halunnut. Pois lähtiessäni hän pyysi ottamaan yhteyttä, kun minulle sopii ja antoi nimikorttinsa. Vilkaisin sitä vähän, mutta en katsonut kovin tarkkaan. Siinä me sitten vain moikattiin ja minä läksin pois.” Ilme oli huolettoman onnellinen ja hän vetäytyi istumaan tuolin selustaan nojaten. Vaaleanpunainen korkokenkä laskeutui toisen vierelle maahan, siirtyi hetken paikkaansa hakien, mutta totesi parhaaksi paikaksi työntyä tuolin alle ja toinen jalka seurasi kohta perässä.


 

Sitten hän sanoi naurun tyrske äänessä, sivellen molemmin käsin hiuksiaan takaa:

Tarkistin sen nimikortin kotona ja voitko kuvitella! Siinä luki, että hän oli koko Suomen vakuutusyhtiö S:n johtaja!” Hän kiersi sormensa polviensa ympäri ja puristi itseään jännittyneenä kasaan ja tarkkaili kasvojani. Olin todella hämmästynyt. Sellainen johtaja viettämässä iltaansa pikkukaupungin tanssikapakassa. Ja humalassa. Mutta toisaalta, siellä hän ainakin saattoi olla vapaasti. Kukaan ei tuntenut, eikä tunkenut seuraan omaisuuden toivossa. En osannut sanoa, kuin että:

Aikamoinen sattuma!” Johon hän kiiruhti vastaamaan:

Niinpä! Ja ajattele. Ellei Tuulikki olisi tehnyt minulle sitä temppua, olisin saattanut olla sen Martin seurassa. Tai jos olisin suuttunut, en olisi lähtenyt Tuulikin kanssa silloin sinne, enkä olisi koskaan tavannut Villeä. Hän soitti heti seuraavana aamuna ja kiitti seurasta ja kyydistä kotiin. Hänen kaverinsa oli ajanut Villen auton aamulla sinne mökille. Ville kertoi käyneensä sienessä ja oli kerännyt litran herkkutatteja ja paistanut ne lounaakseen. Ajattele. Sellainen johtaja ja niin vaatimaton! No, olihan se mökki vähän upea, mutta muuten hän on tavattoman vaatimaton. Pukeutuukin niin tavallisesti, ettei häntä millään voi erottaa tavallisista ihmisistä”. Vaaleanpunaiset korkokengät työntyivät tuolin alta ja toinen nousi jalan mukana ilmaan. Hän risti jalkansa ja antoi vaaleanpunaisen korkokengän tanssia villiä tanssiaan ilmassa. Kysäisin:

Mutta kai vaatteiden kankaan laatu vähän kieli, minkä arvoinen puku on?” kysyin uteliaana. Vaaleanpunainen korkokenkä pysähtyi. Hän tuijotti minua hetken ja sanoi sitten hämillään:

Miten niin.” Hän siirsi katseensa teekuppiinsa ja pyöräytti sitä muutaman kerran ja joi nopealla liikkeellä loput teet. Kysyin nousten hakemaan teetä lisää:

Otatko lisää? Minä ainakin kaadan itselleni”, johon hän nopeasti vastasi:

No, anna minulle vielä vähän. Minä taidan ottaa palan tuota sinun kakkuasikin, vaikkei minun pitäisi syödä makeaa. En halua kerätä enää niitä rasvaklönttejä uumalleni.”


 

Vaaleanpunaiset korkokengät sujahtivat nopeasti pöytäni alle ja hän otti paremman asennon nauttiakseen teekupin lämmöstä. Molemmat kädet sen ympärillä hän kertasi tapahtumia:

Seuraavalla viikolla Ville poikkesi täällä työmatkallaan ja me menimme ravintolaan syömään. Ehdin sinne ennen häntä, joten saatoin seurata, kun hän ajoi autollaan ravintolan eteen. Ja kyllä minä taas ihmettelin. Kun hän nousi autosta en millään osannut ajatella, että siinä on niin suuri johtaja. Nauroinkin hänelle, että luultavasti hänen alaisensakin pukeutuvat näyttävämmin kuin hän. Tarjosin hänelle ilmaista osallistumista johtajien tyylikoulutukseen!” Iloisesti nauraen hän siirsi mukin pöydälle ja tarttui laukkunsa sankaan, joka riippui tuolin selkänojalla:

Haluatko nähdä, minkä näköinen hän on?” Vastasin hämilläni haluavani, sillä hän ei ollut vielä kertonut, että he olisivat olleet missään lomailemassa. Reippaan näyttäväsi hän kuitenkin veti käsilaukkunsa pöydälle. Sieltä hän kaivoi kasan taitettuja lehden sivuja, jotka hän ojensi minulle.

Tiina laittoi ne minulle. Hänestä oli näin pitkä juttu lehdessä. Mitä mieltä olet?” hän kysyi jännittyneen oloisena. Lehden sivuja oli kolme, yhdessä niistä oli kuva vanhemman puoleisesta, tanakasta ja vähän kaljuuntuneesta suomalaismiehestä. Todellakin kuin ”kuka tahansa” –mies. Ristiverinen, pulleakasvoinen setämies. Yritin jähmettää itseni paikoilleni, etten olisi ilmaissut hämmennystäni. Hänen aiemmat miesystävänsä olivat kaikki olleet jollain lailla ”persoonia”. Miehiä, jotka olivat erottuneet joukosta. Enimmäkseen nuorekkaita ja atleettisia tai boheemeja. Hän ei ollut koskaan sietänyt tällaisia setämiehiä. Mutta rakkaushan näkee enemmän kuin kukaan toinen! Keskityin lukemaan artikkelia.


 

Huomasin hänen muutaman kerran siirtyilevän paikallaan hermostuneesti ja kun nostin silmäni luettuani artikkelista kolmanneksen, totesin hänen tuijottavan lehden sivuja vihaisen epäröivänä ja sanoi:

Se on aika pitkä juttu ja siinä puhutaan vakuutustoimen riskialttiudesta ja sen sellaisesta. Ajattele, miten vaikea toimiala tuo on!” Hän nykäisi paperit käsistäni ja sanoi laittaessaan niitä takaisin käsilaukkuunsa:

Minustakin olisi mielenkiintoista tietää, miten voidaan arvioida yritysten riskialttius. Ajattelin, että otan sen puheeksi, kun seuraavan kerran tavataan. Ville on aivan ilmetty numeromies. Tai laskuri, niin kuin hän itse sanoo. Mitään muuta hän ei sitten kuulemma osaakaan, mutta omassa hommassaan hän on hyvä. Oli aivan ällistyttävää, miten helpon kuuloiselta yrityksen tilan arviointi tuntui. Ei tarvitse kuin osata lukea numeroita ja sitä, mihin päin ne ovat matkalla. Mutta aivan ilmeisesti hän on hyvin empaattinen, sillä hän on pari kertaa kertonut Venäjän matkoistaan ja kauhustaan nähdessään Venäjän katulasten elämää.” Hän jutteli innostuneen onnellisena ja minusta tuntui, että taidan tippua kohta koko tarinasta. Olin myös niin yllättynyt hänen spontaanista tavastaan siirtää artikkelit laukkuunsa, etten huomannut sanoa, että jutun lukeminen jäi minulta kesken. Minua olisi kiinnostanut nähdä päiväys! Siirryimmekin heti kohta toiseen asiaan, sillä hän siirsi vaaleanpunaiset korkokengät pöydän alta ja ojensi jalkansa suoriksi, liikutellen siinä hauskasti vaaleanpunaisissa korkokengissä olevia varpaita. Hän sanoi:


 

Tuulikki minua on suorastaan naurattanut. En ole kertonut sille, että me deittaillaan Martin kanssa vieläkin. En minä siitä sen enempää haaveile tai toivo, mutta sen kanssa on kiva vaihtaa mielipiteitä ja väitellä. Eikä Martti Tuulikista välitä. Kyllähän minä sen jo alussa arvasin. Tuulikki on kiva ja fiksu ja minä haluan olla sen ystävä, mutta hän ei ole koskaan harrastanut lukemista. Kerta kaikkiaan siltä puuttuu sitä yleissivistystä, jota Martin tuttavapiirissä tarvittaisiin. Itse asiassa Martti on nyt varma, että Tuulikki kyllä arvasi, kuka hän oli, eikä halua senkään tähden olla hänen kanssaan. Tuulikki taas ihmettelee aivan kamalasti, kuinka me Martin kanssa moikkaillaan toisiamme ihan kavereina, kun satutaan samaan paikkaan. Tuulikki itse on aina aivan hermona Martin lähellä. Kerran hän ei ollut Marttia näkevinäänkään, kun tämä tuli meidän luo kaupassa juttelemaan. Siirtyi vain sivummalle muka katselemaan takkeja. Kuitenkin hän oli koko ajan vilkuillut meitä ja kyseli jäljestä päin, mahtoiko Martti tulla siihen sen tähden, että hän olisi halunnut keskustella hänen kanssaan, mutta minä menin väliin! Ajattele, miten ihan eri aallonpituuksilla hänen ajatuksensa ovat!” Vaaleanpunaiset korkokengät asettuivat lattialle määrätietoisen näköisinä ja hän kumartui katselemaan niitä ihaillen. Sitten hän sanoi:

Mutta sen verran ilkeä minäkin olen, etten kerro Tuulikille, että me deittaillaan Martin kanssa. Ja että Martilla on tyttöystävä ollut jo vuoden, mutta hän ei haluaisi sitoutua, koska tyttö tahtoisi lapsia ja Martilla on jo ex-vaimonsa kanssa neljä. Enempää hän ei halua. Enkä kerro sitäkään, että Martti on sanonut suoraan, että Tuulikin kanssa hän ei halua olla. Haaveilkoon nyt minun puolestani, kun kerran tunkeutui väliin.” Vaaleanpunainen korkokenkä kohosi itsetietoisen tuntuisena ilmaan, kun sitä nostava jalka asettui taas toisen jalan päälle. Siinä se heilui vähän aikaa, kunnes hän sanoi:

Enhän minä tiedä, tuleeko Villen ja minunkaan jutusta mitään, mutta hän on kutsunut minut pikkujouluihin ja sinne aion kyllä mennä. Jos en muuten niin uteliaisuudesta. Nämä kengät ovat niitä juhlia varten. Ompelijani on parhaillaan tekemässä sinne pukua. Minulla ei ole enää minkäänlaisia ennakkoluuloja ja sellaista, tiedäthän, sellaista kunnioittavaa pelkoa tuollaisia suuria johtajia kohtaan. Lähetin Villelle ennakkoon pikkujoululahjaksikin sellaisen heijastimen, jossa on sydän ja jossa lukee: ’Halusin vakuuttaa sinut.” Tässä kohtaa hän nauroi helakan tyttömäisesti ja jatkoi kohta: ”Jos se tuntuu joskus jonkun mielestä kamalan lapselliselta, niin minä voin aina sanoa, että olin niin höpsön rakastunut! Kerrankin nauroin hänelle, että minä voisin vaikka soittaa hänen sihteerikölleen ja pyytää, että tämä varaisi ajan Villelle käydä minun luonani.” Ja nauraen onnellisena ja huokaisten syvään, hän siirsi taas kätensä polvien ympärille ja heilutteli harvakseltaan ilmassa olevaa vaaleanpunaista korkokenkää. Siinä hän istui hetken hiljaa, nosti sitten selkänsä ylös, haroi hiuksiaan takaa molemmin käsin ja sanoi:


 

Haluaisinpa nyt jutella Marjatan kanssa, kuinka tuottoisaa se heidän maatilansa hoito on. Ja haluaisin nähdä hänen kasvonsa kun kerron, että minä hoitelen vakuutusyhtiö S:n pääjohtajaa!” Vaaleanpunainen korkokenkä heilui vallattomasti ilmassa ja hän haroi hiuksiaan molemmin käsin. Kysäisin:

Mutta eikö Marjatan mahtailu maatilalla johtanut siitä, että hän tunsi itsensä jotenkin mitätöidyksi? Hänen oli pakko pönkittää horjuvaa itsetuntoaan jollakin, kun niitä virheitä alkoi ilmaantua niin paljon. Ja monet hänen kurssi-ideoistaan toteutuivat vasta hänen lähdettyään! Aivan ilmeisesti hän jo silloin oli tietoinen, että johtajan tuoli horjui hänen allaan ja hän yritti paeta sitä häpeää. Luulin, että olit ymmärtänyt asian näin?” Vaaleanpunainen korkokenkä pysähtyi, teki sitten muutaman nykivän liikkeen ja jähmettyi paikoilleen. Hän sanoi tiukkaan, kiivaan ylimieliseen sävyyn:

Marjattahan se yritti minua mitätöidä! Ei olisi päästänyt yhtiökokoukseenkaan, mutta Leena pakotti, kun huomasi, että Marjatta salaa jotakin. Ellen minä olisi tajunnut ajoissa tilannetta, me olisi ajauduttu konkurssiin. Nytkin Marjatta ehti käyttää kaikki säästöt, joihin se ei olisi saanut koskea ilman hallituksen lupaa. Sellaista maalaismaista mahtailua!” Vaaleanpunainen korkokenkä teki nykivää liikettä, kun hän vielä jatkoi ilme harmaana järkytyksestä:

Itse asiassa minulle on ihan samantekevää, miten se on asiansa junaillut. Luojan kiitos, minulla on nyt maailman kivoimmat työkaverit. Annoin Sannallekin pienen bonuksen, kun hallitus lupasi, että voin ottaa itselleni korvauksen siitä, että sain talouden kuntoon niin nopeasti. He eivät olleet uskoa korviaan, kun kerroin, että me oli päästy puolessa vuodessa plussan puolelle, vaikka Marjatan lähtiessä oltiin 2000 tappiolla ja sitten vielä tuli se Marjatan puolen vuoden kultainen kädenpuristus. Mutta kyllä me saatiin työtä tehdäkin. Ihan jatkuvasti oli luentoja ja kursseja. Olisin voinut ottaa niitä vastaan vaikka kuinka paljon, kun muut eivät olleet hoksanneet, että niiden pitäminen on niin kannattavaa. Ne suorastaan tyrkyttivät rahaa meille.” Niin, minkä sille voi, että toiset ovat tyhmiä ja toiset hoksaavaisia! Vaaleanpunainen korkokenkä tipahti lattialle toisen viereen ja jalat työnsivät ne hieman kauemmaksi tuolin vierelle. Siinä ne töpöttivät hieman harallaan kuin varuillaan olevat pikku possut, kun hän jatkoi hieman epävarmemmin:

Minä ainakaan en ikävöi Marjattaa yhtään takaisin. Suurempaa tuhoa, kuin se sai aikaan, tuskin kukaan meistä pystyy tekemään. Mutta minä onnistuin! Hallituksen jäsenet kysyivät minulta, mitä haluaisin joululahjaksi. He olivat sitä mieltä, että he voisivat antaa nyt jotain extraa, kun kaikki meni niin hyvin. Ja kun kerran kysyivät suoraan, niin minä vastasin suoraan, että haluaisin lahjan mieluiten rahana. Kaikenlaisia pyyhkeitä minulla on jo aivan tarpeeksi.” Samassa vaaleanpunaiset korkokengät asettuivat nätisti rinnakkain ja risti kätensä helmaansa.


 

Kohta hän kuitenkin nosti toisen jalkansa toisen päälle ristiin ja vaaleanpunainen korkokenkä katseli minua ylväästi omista korkeuksistaan, kun hän jatkoi:

Meille on tulossa rahaa ensi vuodeksi erilaisiin pilottiprojekteihin. Olen ajatellut, että lisään niihin kohdan, jossa määritellään minun palkkio-osuus uudelleen. Haluan, että saan tietyn prosentin jokaisesta onnistuneesta hankkeesta,” hän jatkoi sormiaan näpräillen ja vaaleanpunaista korkokenkää keveästi heilutellen. Totesin päätäni pudistellen:

Sinä se sitten osaat nyhtää markan joka ikisestä mahdollisesta kohdasta.” En ehtinyt kunnolla ajatustani loppuun, kun vaaleanpunainen korkokenkä tippui lattialle toisen viereen, jossa ne sojottivat etuviistoon tiukasti maata vasten, kun hän sanoi:

Miten niin! Minä olen tehnyt ilmaista työtä sillä firmalle ja aivan tarpeeksi paljon. Alussa vein kotoa kaikki työvälineetkin, mitä tarvittiin, kun Marjatta ei osannut ostaa kaikkea tarpeeksi. Tästä lähtien minä teen työtä vain palkasta ja sen palkan minä määrittelen työn tulosten mukaan,” sanoi hän topakasti vaaleanpunaisten korkokenkien siirtyessä tiukasti rinnakkain. Yritin korjata tilannetta sanomalla:

En minä tarkoittanut, että se on pahaa tai että sinä vain itsellesi rahaa kahmit. Vaan että sinä varmaan olet paljon parempi johtaja, kun osaat ennakoida jo etukäteen, mihin kannattaa lähteä mukaan ja mikä on rahallisesti kannattavaa.” Sanoistani rohkaistuneena hän nosti toisen jalan toisen päälle ja siinä se heilui taas huolettomasti, vaaleanpunainen korkokenkä, kun hän sanoi:

Kaikkein onnellisin minä kuitenkin olen Villestä. Olen ihan varma, että tämä osa on tarkoitettu minulle. Viikolla eräs hallituksen jäsen lähetti minulle sähköpostiviestinä runon. Pelkän runon vain, mutta ihan kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni, kun luin sen. Aivan käsittämätöntä, miten joku osaa laittaa sellaisen runon, joka aivan selvästi kuvaa omaa elämäntilannettani, vaikkei hänellä pitäisi olla siitä aavistustakaan. Haluatko lukea sen? Se on minulla mukanani. Saat vaikka pitää sen, minulla on niitä muutama tulostettuna kotonakin” hän kertoili vaaleanpunaisen korkokengän tippuessa lattialle toisen viereen ja tarttuen käsilaukkuunsa, joka oli jäänyt pöydälle. Siitä hän ojensi minulle nyt tulosteen, jossa oli neljäsäkeistöinen runo. Tunsin sen, sillä olin lukenut sen jostain sielunhoitokirjasta.


 

Runoon oli paksulla punaisella alleviivattu lauseet, ”ja kuuntelee meitä ja antaa meille arvoa.” Minulle runo oli puhunut ja puhui yhä siitä, miten tärkeää on oivaltaa, että jokaisessa ihmisen sisimmässä on jotakin arvokasta ja me voimme tämän sisäisen arvon nostaa esille. Häkellyin ja etsin oikeita sanoja, jotka lopulta tunsin löytäneeni. Sanoin:

Kunpa todella saisimme silmät nähdä, missä ja milloin voimme asettua hiljaa kuuntelemaan ja tukemaan toisen syvintä kilvoittelua ihmisenä. Sitä, jota hän suojelee sisimmässään. Sitä, jonka on vaikea kasvaa.” Vaaleanpunaiset korkokengät työntyivät pöytäni alle ja hän tokaisi sävähtäen:

Miten niin. Ei se mies todella tarvitse minulta mitään. Alussa nauroinkin Tuulikille, että hyvä jos kelpaan siivoamaan sitä lukaalia.” Selvensin tarkoitustani sanoen:

Mutta ajattelepa tätä runoa. Tässä kerrotaan, että etsimme ihmistä, joka antaa arvoa nimenomaan sisäisille kamppailuillemme. Eikö sinustakin näyttänyt, että se johtaja etsi kuuntelijaa? Että löytyisi joku, joka näkee hänen kärsivän s i i t ä h u o l i m a t t a, että hän on suuri johtaja.” Pöytäni alla kuului kiivasta naputusta, kun hän selitti epäröivän ja hieman epätoivoisen oloisena:

Olemme tavanneet sen illan jälkeen vain muutaman kerran ravintolassa, mutta juuri jotain tuohon liittyvää ajattelin sinulta kysyäkin. Minä olen kertonut hänelle oman elämäni lapsuudesta tänne asti ihan avoimesti. Tai nyt ainakin niin avoimesti, kuin sen tällaisessa tilanteessa voi tehdä. Olen kertonut ihan hassujakin juttuja. Mutta hän kuvailee aina vain jotain yleistä lapsuudestaan. Sen sijaan Venäjän katulapsin elämää hän on kuvaillut paljon. Nauroinkin kerran, että seuraavaksi hän varmasti perustaa vakuutusyhtiön katulapsille!” Hänen ilmeensä oli aitoa ”anna minun kaikki kestää” –tyyliä. Mutta sitten hän meni miettivän näköiseksi ja jatkoi:

Minulla on tunne, kuin en oikein saisi minkäänlaista otetta hänestä. Tarkoitan, etten minäkään nyt ihan sikaa säkissä halua! Mutta hän on vain niin ihanan herttainen, että tekisi mieleni tutustua tarkemmin.” Yritin selvittää ajatustani selvemmäksi:

Entä, jos hän juuri siinä säkki-asiassa kaipaa arvostusta. Juuri siinä asiassa, mistä on vaikea puhua. Tarkoitan, että et ainoastaan hyväksy, että juttu on näin, vaan että pyrit eläytymään hänen tilanteeseensa, jotta ymmärrät sen sieltä käsin. Silloin ei edes tarvitse pitää mistään kiinni. Olet hänessä itsessään. Kärsit hänen kärsimyksiään ja iloitset hänen ilojaan. Tuet häntä ehkä juuri siinä, missä hän ei kelpaa itselleen.” Vaaleanpunaiset korkokengät tulivat pöydän alta hieman näkyviin. Jatkoin:


 

Harjoittele Tuulikin tapauksella. Hän löysi taas yhden elämänsä miehen ja sitten joutuikin toteamaan, että sinä olet jo hänet valinnut. Ensin ehkä heräsi ajatus:

Onko minussa sittenkin jotakin sellaista arvoa, ehkä juuri sisäisyyteen liittyen, että tämä mies voi arvostaa minua enemmän kuin häntä, hyvännäköistä, koulutettua johtajaa’. Ajattele, miten se hyväili hänen omanarvontuntoaan. Sitten hän ehkä mielessään mahtaili, että nyt hän pystyi lopultakin päihittämään sinut. Sen jälkeen heräsi epäilys: ehkä sittenkin jään toiseksi, jos sinä ilmestyt kuvaan uudelleen mukaan. Tässä vaiheessa hän päätti kertoa asian sinulle, jotta näkisi, kuinka reagoit. Jos loukkaannut, hän tietäisi, että olet kilpailija, mutta ellet, hän voisi jatkaa peliään.” Vaaleanpunaiset korkokengät liikahtivat hivenen verran. Jatkoin:

Sinä et loukkaantunut, joten hän odotti, että et mene tapaamaan häntä. Mutta sinä menit. Hänen mielestään sinä siis sittenkin haluat taistella miehestä, vaikka vakuuttelet muuta. Ei hän pysty käsittämään, että kun sinun tunteitasi loukataan, sinä kykenet ajattelemaan tilannetta kylmästi järjellä.” Vaaleanpunaiset korkokengät vilahtivat pöydän alle ja hänen ilmeensä oli harmaa ja kiusaantunut, kun hän kysyi hiljaa matalalla äänellä, huulet tiukkana viivana:

Tarkoitatko, että minä laskelmoin.” Nyökkäilin, etsien sanoja, joilla olisin voinut osoittaa, mitä tuo ’sisäisyys’ olisi arkikielessä voinut olla.


 

Siltähän se nyt näyttää. Sinä tiedät, että Tuulikin näkyvin tarve on löytää mies, jonka kanssa pääsee lähes symbioottiseen suhteeseen ja joka pitäisi hänestä huolta. Miksi? Olet itse sen hyvin usein kuvannut eri tavoin. Tuulikkia pelottaa jäädä selviämään yksin. Loppuun asti hän odottaa, että joku tulee ”ja rakastaa hänet vahvaksi”, kuten hän on vihjaillut. Hän ei kykene älylliseen vastavuoroisuuteen Martin tapaisen miehen kanssa. Vain antautumisessa hän voi olla parempi. Sinä tiesit koko ajan olevasi vahvoilla. Mitä olisit menettänyt, jos olisit sanonut Tuulikille: ’Olen hyvin pettynyt, sillä epäilen, että tunnistit Martin minun deittikaverikseni. Sinä et siis olekaan aina täysin minun puolellani?” Miksi sinä estit Tuulikkia kokemasta häpeää? Olisit pystynyt osoittamaan hänelle, että rakkaudessa ei ole kyse toisen omistamisesta, vaan toisen ymmärtämisestä. Mutta sitä ennen ihmisen on opittava ymmärtämään itseään! Jos sinä kykenet osoittamaan, mistä Tuulikin käytös johtui, sinä autat häntä kasvamaan ihmisenä. Hänen itsetuntemuksensa lisääntyy, kun hän uskaltaa luopua väärästä minästään. Se ehkä uhkaa sinun turvallisuudentunnettasi, rakkauden kaipuuta tai vallankäyttöä, mutta palaa tueksesi ystävyytenä, jossa toiseen voi yhä syvemmin luottaa. Mutta se onnistuu vain, jos sinä olet pyyteettä, rehellisesti ja nöyränä hiljaa toisen vierellä. Et ikinä opi ymmärtämään toista, jos asetut yläpuolelle tarkkailijaksi ja tyydytät vain omia tarpeitasi ja tässä tapauksessa kostonhimoasi noin salakavalasti. Ja toisaalta, eikö ihmistä ole aina kohdeltava kokonaisuutena? Et voi käyttää häntä vain niiltä osin, kuin hänestä on sinulle jotain pinnallista hyötyä. Sinun on arvostettava hänen puutteitaan ja tuettava häntä kasvamaan niissä vahvemmaksi.”


 

Pöytäni alta kuului kiivasta naputusta: Hän sanoi:

Niin kuin jo sanoin, minusta Tuulikissa on paljon hyviäkin puolia. Hän on kiva ja mutkaton. En missään tapauksessa mene kertomaan, että hän munasi itsensä täysin tässä jutussa Martin silmissä. Sitä hänen itsetuntonsa ei kerta kaikkiaan kestäisi. Mitä se sitä paitsi hyödyttäisi? Ei Martti hänestä ihan oikeasti välitä! Mieluummin minä suojelen häntä siltä pettymykseltä, että hän ei todellakaan tälläkään kertaa kelvannut. Enkä missään tapauksessa halua menettää hänen ystävyyttään. Sitä paitsi –”, hän piti pienen tauon ja tarkisti kellon ajan seinältäni, kunnes taas jatkoi:

Sitä paitsi, me olemme Tuulikin kanssa sopineet, että tapaamme tuossa kävelykadulla kolmelta. Hänellä on tavattoman hyvä maku ja hän lupasi auttaa minua sukkien valinnassa näihin Villen pikku kekkereihin!” hän sanoi keimaillen, siirsi vaaleanpunaiset korkokengät pöydän alta ja nousi niille seisomaan. Sirosti hän käännähti ympäri ja sanoi:

Ethän pahastu, mutta soitan hänelle ja kysyn, missä hän on” ja samassa hän jo kulki puhelimensa kanssa olohuoneeseeni ja alkoi puhumaan. He kuuluivat sopivan, että Tuulikki lähtisi heti tulemaan kaupungille. Laittaen puhelimen laukkuunsa, laukun olalleen ja minihamettaan oikoen ja lanteitaan silitellen hän sanoi:

Sinun kanssasi on ihan kiva jutella, kun sinulla on paljon ajatuksia. Jos keksit, miten saisin sen Villen avautumaan niin soita minulle.” Iloisesti moikaten hän kääntyi lähteäkseen. Vaaleanpunaiset korkokengät kuljettivat häntä keveästi ulko-ovea kohti. En viitsinyt nousta pöydästä, vaan hyvästelin hänet tuoliltani. Silmäilin runoa, joka oli jäänyt pöydälleni. Kuulin oven painuvan kiinni lukiessani runon viimeisiä rivejä:


 

Etsimme ihmistä, joka antaa meille itseluottamusta uskomalla meihin,

joka ottaa sisäiset kamppailumme sydämelleen ilman ennakkoluuloja

ja joka ei menetä uskoaan, jos valitsemme toisen tien, kuin hän itse olisi valinnut.”

(Paul Tournier)